<![CDATA[ETUSIVULLE

<![CDATA[ETUSIVULLE - Blogi]]>Thu, 11 Dec 2025 15:03:42 +0200Weebly<![CDATA[Seuran lausunto sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteita koskevaan lausuntopyyntöön]]>Thu, 11 Dec 2025 12:16:57 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/seuran-lausunto-sosiaali-ja-terveydenhuollon-palveluvalikoiman-periaatteita-koskevaan-lausuntopyyntoonOlemme laatineet seuran jäsenten ja hallituksen edustajien yhteistyönä vastauksen seuralle kohdennettuun sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteita koskevaan STM:n lausuntopyyntöön. Lausunto on jätetty tänään lausuntopalveluun, ja nähtävissä myös alla.

---

LAUSUNTOPYYNTÖ - luonnos hallituksen esitykseksi laeiksi terveydenhuoltolain 7 a §:n, sosiaalihuoltolain ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain 36 §:n muuttamisesta

Onko ehdotus sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteista säätämisestä kannatettava?
Ei

Perustelut ja lisähuomiot esityksen kannatettavuutteen liittyen:

Ehdotuksen mukaan sosiaali- ja terveydenhuollossa säädettäisiin toisiaan vastaavista palveluvalikoiman periaatteista, joiden soveltamisessa on tarkoitus huomioida kummankin alan ominaispiirteet, tavoitteet ja käsitteet. Periaatteita ovat ehdotuksen mukaan tarve, turvallisuus, vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus sekä läpileikkaavina yhdenvertaisuus ja ihmisarvon loukkaamattomuus.

Lähtökohtaisesti se, että yhdenmukaisista tavoitteista linjataan, on erittäin kannatettavaa. Myös sosiaalihuollossa eettisen toiminnan lähtökohta on pyrkimys tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia käytettävissä olevilla resursseilla. Palveluiden avoimuuden ja hyväksyttävyyden lisääminen, tutkimustiedon mukainen toiminta ja eettisyys ovat hyvin keskeisiä suuntaviivoja. Vaikuttavuutta ja kustannusvaikuttavuutta on kuitenkin erityisesti sosiaalihuollossa tarkasteltava riittävän laajasti ja varoen. Esimerkiksi Ruotsin vastaavassa lainsäädännössä kustannusvaikuttavuus on asetettu selkeästi toissijaiseksi ihmisarvon ja tarve-solidaarisuuden periaatteiden rinnalla. Näin tulisi tehdä myös Suomessa. Sosiaalihuollossa tämä on vielä toistaiseksi erityisen tärkeää siksi, ettei sosiaalihuollossa ole palveluvalikoimaneuvoston kaltaista kansallisia suosituksia antavaa toimijaa ja myös muunlaiset tutkimustietoa tosiasiallisesti sovellettavaksi saattavat käytännöt ovat yhä takamatkalla terveydenhuollon vakiintuneisiin käytäntöihin verrattuna.

On hyvä ja tärkeää, että esityksessä tunnistetaan, että sote-alan arjessa jatkuvasti jo arvioidaan menetelmien ja palveluiden perusteltavuutta ja vaikuttavuutta suhteessa asiakkaan tilanteeseen ja tarpeisiin. Ehdotuksen kautta ei olla poistamassa ammattihenkilöiden autonomiaa ja mahdollisuutta päättää menetelmistä ja palveluista yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa, perustuen asiantuntemukseen ja ammattietiikkaan. Samoin esityksen perusteluteksti onnistuu hyvin sen muotoilussa, että sosiaalihuollossa vaikuttavuus voi tarkoittaa asiakkaan tilanteesta riippuen niin positiivista muutosta, toimintakyvyn ylläpitämistä tai heikkenemisen hidastamista, tilanteen ylläpitoa tai haittojen minimoimista verrattuna tilanteeseen, jossa palvelua ei olisi lainkaan toteutettu tai olisi toimittu jollain toisella tavalla.

Myös esityksessä nostettu tavoite palveluiden painotuksen siirtämisestä väestön terveyttä ja hyvinvointia edistäviin, sairauksia ja sosiaalisia ongelmia ennaltaehkäisevien palveluiden suuntaan on hyvä ja tärkeä. Ehdotettua lainsäädäntömuutosta on kuitenkin välttämätöntä arvioida osana laajempaa sosiaalilainsäädännön kokonaisuutta ja sen ajankohtaisia muutoksia. Kahden viime vuoden aikana on tehty valtavasti lakimuutoksia, jotka ovat merkittävästi heikentäneet ennaltaehkäisevän työn edellytyksiä.

Kokonaisuudessaan esitys painottaa paljon terveydenhuollon näkökulmaa, joskin sosiaalihuollon näkökulmat nousevat luvussa 7.2 esiin muuta esitystä selkeämmin. Esitys vaatii jossain määrin tarkennuksia koskien sosiaalihuollon ominaispiirteitä. Sosiaalihuoltoa koskevia lakiuudistuksia tulisi valmistella osin erillään terveydenhuollosta, vahvalla sosiaalihuollon ammattitaidolla, jotta alan ominaispiirteet tulisivat määritellyiksi ja konkretisoiduiksi. Toisaalta vaikuttavuuskysymysten edistäminen samantahtisesti koko sote-alalla on toimiva lähtökohta.

Haasteena on, että siinä missä terveydenhuollossa tutkimuksen resurssit ovat suuremmat, rakenteet valmiimmat, ja tietoa on kertynyt pitkään, ollaan sosiaalityössä vasta pääsemässä alkuun. Esityksessä puhutaan esimerkiksi hyvinvointihyödystä, vaikka käytännössä hyvinvointia ei sosiaalihuollossa tai laajemminkaan vielä pystytä tarkoituksenmukaisella tasolla mittaamaan. Jotta hyvinvointihyöty voidaan osoittaa, niin sosiaalityössä kuin yhteiskunnassa laajemminkin, tarvitaan nykyistä parempia mittareita ja laadukkaan tutkimuksen vahvistamista. Nykyinen lakiesitys toivottavasti vauhdittaa tätä prosessia. Myönteistä on, että tilanne lakiesityksessä tunnistetaan, ja periaatteiden ajatellaan enemmänkin ajan mittaan ohjaavan asetettuun suuntaan. Mittareiden kehittämisessä tulee olla mukana sosiaalihuollon asiantuntijoita, joilla on osaamista hyödyntää olemassa olevaa ja lisäksi tulevaisuudessa tarvittavaa tutkimustietoa aiheesta.

Hyvinvointihyödyn osoittaminen linkittyy palveluiden priorisointiin, joka esityksessä nousee vahvasti esille. Terveydenhuollossa on tärkeä tehdä priorisointia ihmisen selviytymisen mahdollisuuksista riippuen, esimerkiksi kun vakavaa sairautta hoidetaan kalliilla lääkkeillä. Sosiaalihuollossa kuitenkin vastataan ihmisten perustarpeisiin – lakisääteinen tehtävämme hyvinvoinnin, turvallisuuden ja osallisuuden edistämisestä ovat tärkeitä myös ja erityisesti silloin, kun asiakkaan tilanne on vaikea ja jopa parantumaton. Tärkeä on myös tunnistaa, että yhteiskunnan marginaaleissa olevien näkökulmat ovat arvokkaita peilejä yhteiskunnassa, ja niiden kuulluksi tuleminen hyödyttää kaikkia. Sosiaalihuollon työ ei ikinä kohdistu ainoastaan yksilöön, vaan myös yhteisöihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, kuten esityksessä tunnistetaan. Priorisoinnin sijaan sosiaalihuollossa voisikin puhua mahdollisuudesta keskittyä olennaiseen.

Sosiaalihuollon kustannuksia laskettaessa ja vaikuttavuutta todennettaessa tulisi hyödyntää elämänkaariajattelua, jossa sosiaalipalvelujen tuottamat vaikutukset ymmärretään pidemmän aikavälin investointeina. Lyhyen aikavälin säästöt tuottavat pidemmän aikavälin mielenterveys-, syrjäytymis- ja päihdeongelmia. Näiden seurannaisvaikutukset taas näkyvät yhteiskunnassamme väestön koulutuspohjan heikentymisenä ja sitä kautta koulutettujen työntekijöiden vähentymisenä ja vaurautta tuottavien innovaatioiden mahdollisuuksien heikentymisenä. Jos palveluja leikataan esimerkiksi asiakkaan nuoruudessa tai lapsuudessa, ongelmat saattavat kumuloitua ja näkyä vasta myöhemmissä elämänvaiheissa, jolloin niiden korjaaminen tulee kalliimmaksi. Sen sijaan panostaminen sosiaalihuoltoon jo varhaisessa vaiheessa ehkäisee ongelmien kasaantumista ja mahdollistaa nousun kaikista yhteiskuntaluokista yhteiskuntarakenteita kannattelevaan työelämään.

Antaako esitysluonnos riittävän ja oikean kuvan lakiehdotusten taloudellisista vaikutuksista (jakso 4.2)?

Näkemyksemme mukaan taloudellisten vaikutusten osoittaminen vaatii vielä lisäselvityksiä, sekä sosiaalihuollon tutkimustiedon vahvistamista.
Tarveperiaatteen osalta on huomionarvoista, että esityksessä puhutaan vain palvelutarpeista. Sosiaalihuollon palvelut ovat kuitenkin keino vastata ihmisten perustarpeisiin - niiden kautta varmistetaan ruoka ja katto pään päälle, rakennetaan mielekästä arkea, tuetaan ihmisten autonomiaa, annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja sitä kautta vahvistetaan toimintakykyä. Pelkistä palvelutarpeista puhuminen hämärtää tätä ydinajatusta ja siten heikentää palveluiden todellista vaikuttavuutta. Esityksessä arvioidaan tarveperiaatteella olevan vain vähäisiä taloudellisia vaikutuksia. Jos palvelut kuitenkin todellisuudessa vastaisivat paremmin ihmisten ydintarpeisiin, voisivat niin taloudelliset kuin ennen kaikkea hyvinvointivaikutuksetkin olla merkittävät.

Turvallisuusperiaatteen arviointi tuo esille esityksen terveydenhuoltokeskeisyyttä. Mitä turvallisuusperiaate sosiaalihuollossa tarkoittaa? Millaisia turvallisuusriskejä ja taloudellisia riskejä syntyy, kun sosiaalihuolto ja sen tutkimus on aliresursoitua? Sosiaalihuollolla on keskeinen rooli yhteiskunnan turvallisuuden ylläpitäjänä. Kyse ei ole rikollisuuden ehkäisystä, vaan sitä, miten ihmiset kokevat olevansa osa yhteiskuntaa. Yhteiskuntaan kiinnittynyt henkilö haluaa osallistua, mutta ulkopuolelle ajettu ei koe velvollisuudentuntoa tai halua edistää hyvää yhteiskunnan näkökulmasta. Vaikuttavuuden ja kustannusvaikuttavuuden periaatteen osalta herää kysymys siitä, mitkä sosiaalityössä ovat vähähyötyisiä ”hoitoja”? Miten hyöty ja hyvinvointi mitataan ja kenellä on valta asiasta päättää? Sosiaalihuollon vaikuttavuuden osoittamisessa tarvitaan systeemistä ja suhdeperustaista vaikuttavuusnäkökulmaa. Sosiaalityössä keskeisiä ja kehittämistä vaativia ulottuvuuksia ovat etenkin yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus, joita on vaikeinta mitata ja todistaa, mutta joihin toisaalta sisältyvät suurimmat inhimilliset ja taloudelliset vaikutukset.

Kustannusvaikuttavuuden liian suppea tarkastelu voi sotessa johtaa kokonaiskustannusten kasvuun. Tämä on jo hahmotettavissa esimerkiksi siinä, miten psykiatrian yhteisöllisten hoitomuotojen alasajo on johtanut kalliimpien, yksilökeskeisten tuetun asumisen palveluiden tarpeen kasvuun. Yksilö- ja toimenpidekeskeisyys ovat jo käytännössä usein huomaamattakin nakertaneet yhteisöjen ja sosiaalisen hyvinvoinnin merkittäviä terveys- ja hyvinvointivaikutuksia.
Teema linkittyy esityksen tavoitteeksi nimettyyn terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Esityksessä on sosiaalihuollon osalta ilahduttavan hyvin huomioitu tämä näkökulma. On hyvin keskeistä, että vaikka tarveperiaatteen mukaan resursseja voidaan kohdentaa enemmän vakavaan ja pitkäkestoiseen tuen tarpeeseen, mahdollistetaan esityksessä myös väestötason huomioiminen yksilötason rinnalla, jolloin resursseja voidaan kohdentaa väestötasolla havaittuihin ilmiöihin ja niihin kohdistuvaan työskentelyyn. Parhaimmillaan ennaltaehkäisevä työ osittain kohdistuukin väestöön laajemmin, luomalla turvallisia yhteisöjä ja valjastamalla niiden resursseja yhteiseen käyttöön. On tärkeää, että yhteiskunnassamme on turvallisia ja mielekkäitä yhteisöjä, joihin vaikeamminkin oireilevat pääsevät liittymään.

Kuten esityksessä mainitaan, ovat terveyden ja hyvinvoinnin lisäämisen kustannusvaikutukset vielä vaikeita mitata. Vaikeus arvioida ennaltaehkäisyn kustannusvaikutuksia linkittyy nykyisten taloustieteellisten mallien kyvyttömyyteen tunnistaa ja mitata esimerkiksi sosiaalista tai kollektiivista arvoa. Tällöin on vaikea osoittaa sitä tosiasiaa, että sosiaali- ja terveydenhuollossa tehtävä hoito, hoiva ja huolenpito itse asiassa mahdollistavat inhimillisen elämän ja talouden toimivuuden. Soten kustannusten hillitsemisestä tulisi siirtyä soteen sijoittamiseen investointina. Jos jättäydymme vain niiden palveluiden ja toimenpiteiden varaan, joiden vaikuttavuus on helppoa ja suoraviivaista todistaa, voimme kadottaa jotain mittaamattoman arvokasta. Sotessa on turvattava uskallus ja resurssit myös innovaatioiden syntymiselle. Esityksessä sanoitetaankin se, että kustannusvaikuttavuuden osalta tilannetta on arvioitava riittävän pitkällä aikavälillä.

Antaako esitysluonnos riittävän ja oikean kuvan lakiehdotusten muista vaikutuksista (jakso 4.2)?

Luonnoksessa on muina vaikutuksina eritelty ja arvioitu vaikutuksia ihmis- ja perusoikeuksiin, ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen, lapsiin, nuoriin, harvinaissairaisiin, ikääntyneisiin, vammaisiin, sukupuolten tasa-arvoon, viranomaistoimintaan sekä hyvinvointialueisiin. Vaikutuksia yhteiskunnan marginaalissa eläviin ei ole määritelty, eikä myöskään rakenteellisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Kotitalouksien osalta esityksessä on todettu, että mikäli lakiehdotuksen seurauksena tullaan tekemään merkittäviä julkisten palvelujen rajauksia, saattaa osa sosiaali- ja terveyspalveluiden kysynnästä siirtyä yksityiselle puolelle. Tosiasiassa kaikilla kotitalouksilla ei ole taloudellista mahdollisuutta hankkia tarvitsemiaan palveluita yksityiseltä sektorilta, mikä lisää huomattavasti järjestelmämme epätasa-arvoa ja on siten ristiriidassa yhdenvertaisuuden periaatteen kanssa. Jo nyt terveydenhuollon puolella on nähtävissä, että vähävaraiset jättävät osin hakeutumatta hoitoon taloudellisista syistä, ja tämä tulee kalliiksi myöhemmin päivystyspalveluiden ja erikoissairaanhoidon tarpeina. Toisaalta mikäli ehdotus toteutuu ideaalinsa mukaisesti, ei pitäisi olla odotettavissa, että ihmisten tilannetta aidosti edistäviä ja vaikuttavia palveluita rajattaisiin pois sosiaali- ja terveydenhuollosta - vaan nimenomaan niihin pystyttäisiin keskittymään.

Sosiaalihuollossa tulisi kehittää myös rakenteellisen sosiaalityön tiedolla johtamista, jotta tietoa palveluiden tarkoituksenmukaisuudesta ja ajankohtaisista kehittämistarpeista saadaan tuotettua sosiaalihuoltolain mukaisesti sosiaalihuollon ammattilaisilta. Sosiaalihuollossa kyse on usein monista samanaikaisista haasteista ja tuen tarpeista, joita ei voida ratkoa yksi kerrallaan, vaan asiakkaiden kompleksiset elämäntilanteet on hahmotettava kokonaisuuksina, joissa erilaisia vaihtoehtoja punnitaan yksilöllisesti ja tilannesidonnaisesti eikä kustannusvaikutukset edellä.

Onko lakiehdotuksilla jotain sellaisia vaikutuksia, joita esitysluonnoksessa ei vielä ole otettu huomioon, ja jos on, niin millaisia vaikutuksia?

Lakiehdotus on rakennettu painotetusti kustannusvaikutusten ympärille ilman, että on huomioitu sosiaalihuollon toimintaympäristön erityispiirteitä. Interventioiden ja palveluiden vaikuttavuuden tutkimisen rinnalla sotessa onkin merkittävä tarve kokonaisuuksien hahmottamiselle. Mikäli sosiaali- ja terveysalan lainsäädäntöä sekä työn laatua ja vaikuttavuutta pystytään kehittämään systeemisestä, kokonaisvaltaisesta ja pitkäjänteisestä viitekehyksestä käsin, on mahdollista saada aikaan merkittäviä inhimillisiä ja taloudellisia kustannussäästöjä yhteiskunnassa.

Nykyisellään on kuitenkin nähtävissä, että osin sosiaalihuollon heikommasta professionaalisesta asemasta johtuen medikalisaation ja sairauksien hoitamisen logiikkaa sovelletaan herkästi käytännössä myös sosiaalihuollon kentällä. Yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia medikalisoidaan, jos esimerkiksi neurokirjon oireisiin lapsilla vastataan lääkityksellä sen sijaan, että esimerkiksi kouluympäristöjä muutetaan paremmin lasten tarpeisiin vastaaviksi - ja käydään laajempaa keskustelua siitä, miten yhteiskunnassa tulemme toimeen tai jopa osaamme hyödyntää ihmisten lähtökohtaista erilaisuutta.

Tällainen yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa, yksilön elämän hahmottaminen laajemmassa sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan, on sosiaalisen asiantuntemusta. Se ei kuitenkaan taivu kapeaan tai uusliberalistisesta ajattelusta kumpuavaan tapaan ymmärtää vaikuttavuus. Tällöin riskinä on, että jäämme tarkastelemaan jonkin yksittäisen kapean toimintamallin välitöntä kustannusvaikuttavuutta, ja sivuutamme merkittävät filosofiset ja rakenteelliset näkökulmat, joiden kautta laaja vaikuttavuus syntyy.

Sosiaalihuollon tutkimuksen ja kehittämisen vahvistamisessa saattaa olla mahdollisuuksia enemmän kuin osataan vielä hahmottaa. Käytännössä terveydenhuollossa hoidetaan paljon juuri sosiaalisten ongelmien terveydellisiä seurauksia.

Muita näkemyksiä ja täsmennysehdotuksia?

Yleisenä haasteena on erilaisten tulkintojen, määritelmien ja toteutusten määritteleminen ja linjaaminen. Lakiehdotus vaatii edellä nostettuja muutoksia, jotta lakimuutoksen myötä hyvinvointialueilla ei synny epähuomiossa sosiaalityöntekijän virkavastuulla tekemien päätösten tosiasiallisia rajoittamistoimia. Vastaaviin kehityskulkuihin esimerkiksi asiakasohjausyksikköjen toiminnan osalta Aluehallintovirastot ovat joutuneet tuoreesti puuttumaan.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta Karoliina Hiltunen, Ylva Krokfors, Noora Koivulahti, Veera Niemi, Anu Ropponen ja Anu Virtanen

]]><![CDATA[Terveisiä syyskokouksesta ja pikkujouluista!]]>Thu, 11 Dec 2025 12:11:35 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/terveisia-syyskokouksesta-ja-pikkujouluistaSyyskokous järjestettiin monipaikkaisesti Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Rovaniemellä sekä etäosallistumismahdollisuudella. Livekaupungeissa jatkettiin kokouksesta paikallisilla porukoilla vielä pikkujouluihin.

Seuran vuoden 2026 hallituksessa jatkavat puheenjohtaja Veera Niemi, hallituksen jäsenet Joni Lähteenmäki, Johanna Lahdenperä, Sohvi Salomaa, Anssi Liikamaa ja Iiris Satamo sekä varajäsenet Anu Ropponen, Petra Erkkilä, Hanna Hautala, Anna Rantasuo ja Linda Brandt-Ahde. Uusina hallituksen jäseninä aloittavat Aliisa Kuronen ja Noora Koivulahti sekä varajäsenenä Päivi Malinen. Onnea valituille!

Keskustelu tulevan vuoden tapahtumista ja ajankohtaisesta vaikuttamistyöstä oli vilkasta niin kokouksessa kuin pikkujouluissakin. Tästä on hyvä jatkaa tulevaan vuoteen. Kiitos kaikille mukana olleille!]]><![CDATA[Terveisiä kesäjuhlasta Turusta!]]>Tue, 09 Sep 2025 11:27:40 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/terveisia-kesajuhlasta-turusta

Vuoden 2025 kesäjuhla vietettiin lauantaina 6.9. Turussa viehättävässä kahvila Kisällissä Luostarivuorenmäellä. Mukana oli parisenkymmentä jäsentä ympäri Suomea, vanhoja tuttuja ja myös uusia kasvoja. Innokasta keskustelua käytiin yömyöhään herkullisen ruuan ja juoman äärellä. Kirjo sosiaalityön tehtäviä, joissa osallistujat työskentelivät oli jälleen valtavan monipuolinen, ja kuulumisten vaihto varmasti avarsi itse kunkin näkymiä toisten työssä ajankohtaisista, ja usein myös yhteisistä aiheista.

Juhlaväki selvästi odotti kuumeisesti jo myös tammikuussa 2026 alkavaa Seuran 10-v. juhlavuotta. Enää neljä kuukautta sen alkuun!

]]><![CDATA[Yksilökeskeinen yhteiskunta, yksilöllisyys ja sosiaalityö - huomioita Anna Kontulan teoksesta Kadonnutta järkeä metsästämässä]]>Mon, 18 Aug 2025 13:34:10 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/yksilokeskeinen-yhteiskunta-yksilollisyys-ja-sosiaalityo-huomioita-anna-kontulan-teoksesta-kadonnutta-jarkea-metsastamassaKansanedustaja Anna Kontula julkaisi vuonna 2024 kirjan Kadonnutta järkeä metsästämässä (Into-kustannus). Kirjan perusteesi on, että nykyaikaiset yhteiskunnalliset prosessit murentavat sosiaalisia siteitä, ja tämä tapahtuu yhteen kietoutuneiden terapisoivien puhetapojen ja kapitalistisen tuotantologiikan kautta. Kirja on osoittautunut varsin suosituksi: vuosi julkaisemisajankohdan jälkeen sillä on yli 500 varausta Helsingin kaupunginkirjaston varausjärjestelmässä.

Myös sosiaalityö saa teoksessa osansa kritiikistä: Kontula kertoo, kuinka lastensuojelun prosesseissa korostuu psykologisoiva puhetapa, ja perheiden kohtaamat yhteiskunnalliset ongelmat, kuten palvelujärjestelmän rikkonaisuus ja lapsiperheköyhyys, jäävät sen sijaan esimerkiksi perhetyön työtavoissa kohtaamatta. Toisaalta Kontula kuvaa, että Kela-siirron myötä hyvinvointilalueilla on alettu tunnistaa "soturisossuja", jotka ajavat asiakkaan asiaa eri viranomaisissa. Kontula nimeää asianajotehtävän yhdeksi kannatettavaksi rakenteelliseksi strategiaksi, mutta jättää pohdittavaksi, mitä muita rakenteellisia strategioita voisi olla.

Kontulan teosta arvioidessa on vaikea välttää keskustelua yksilökeskeisyydestä eli individualismista, jolla tarkoitetaan käsitystä itsenäisestä yksilöstä, joka on pohjimmiltaan autonominen ja riippumaton. Yksilöllisyyden huomioiminen sen sijaan tarkoittaa sitä, että yksilön tarpeet ja tavoitteet tulevat näkyviksi yhteiskunnalliseen kontekstiin kiinnittyneinä, ja ihminen on osallisena lähiyhteisössään ja yhteiskunnassa. Kontula ei tuo sosiaalityökritiikissään esiin yksilöllisyyden ja yksilökeskeisyyden eroja, mutta tämän käsiteparin erottaminen on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää 2020-luvun suomalaisen sosiaalityön eetosta ja toimintatapaa.

Monen mielestä nykypäivä on yksilökeskeisen kehityksen huipentuma, joka murentaa sosiaalisia siteitä ja tuottaa haavoittuvien yksilöiden ”massan”, jolla ei ole todellista yksilöllisyyttä. Toisten mielestä nykyajan herkkyys yksilöille ruokkii uuden kulttuurin syntymistä, joka luo uusia sosiaalisia siteitä ja tuottaa itsenäisemmän yksilön, jolla on näin ollen suurempi yksilöllisyys.

Ranskalainen sosiologi Michel Maffesoli (1995) on kirjoittanut, että nyky-yhteiskuntaa leimaa ”uuden individualismin” syntyminen, joka keskittyy itsensä toteuttamiseen, ja joka on tyhjentynyt moraalisista tavoitteista liittyen esimerkiksi köyhiin lähimmäisiin. Tuloksena on loputon personoitumisen ja yksilöllistymisen prosessi, joka ruokkii jatkuvaa identiteetin etsintää ja julkisen tilan rapautumista. Tällainen prosessi on vastakkainen klassiselle sosiaalityön strategialle, jossa etsitään tapoja toimia ja edistää ihmisen osallisuutta yhteisöissään. Eräs sosiaalityön oppiäideistä Mary Richmond toi tutkimuksissaan esiin, että sosiaalityön kohteena ei ole irrallinen yksilö, vaan ihminen elinympäristössään (person-in-environment).

Mutta mitkä ovat sosiaalityön mahdollisuudet ammentaa juuristaan yhä yksilöllistyvämmässä yhteiskunnassa? Nyky-yhteiskuntien korostuneen yksilökeskeisyyden rinnalla kulkee Maffesolin mukaan myös toisenlainen kehitys, joka osoittaa pikemminkin sosiaalisuuden uudistumista ja uuden yksilöllisyyden tuottamista. Jälkimmäinen tapahtuu tällöin identiteetin ja minuuden etsimisen tuloksena ja tulkiten uudelleen affektin, tunteen ja kommunikaation merkitys - eli kaikki merkit, jotka ensi näkemältä viittaavat nyky-yhteiskuntien yli-individualistiseen kehitykseen ja Kontulan kuvaamaan terapiayhteiskuntaan. Sosiaalityössä ja etsivässä työssä onkin havahduttu esimerkiksi verkossa tapahtuvaan ryhmäytymiseen ja kehitetty erilaisia verkkoauttamisen menetelmiä. Sosiaalityön arkisissa keskusteluissa peräänkuulutetaan yhteisötyötä, ja mm. Uudenmaan hyvinvointialueen sosiaalialan osaamiskeskus Socca on käynnistänyt laajan seminaarisarjan yhteisösosiaalityön kehittämiseksi. Kamppailu yhteisöjen ja yhteisten strategioiden puolesta ei ole poistunut sosiaalityöstä. Sosiaalityön tutkimuksessa näkyy yhä selvemmin uusia tutkimusteemoja, kuten esimerkiksi paikan ja alueen merkitys sosiaalityölle. Muun muassa ruotsalaiset tutkijat ovat peräänkuuluttaneet paikkaerityistä sosiaalityötä, joka ottaa huomioon paikan ja alueen merkityksen ihmisen sosiaalisille suhteille.

osiaalityö ei siis pelkästään ole yksilöiden ongelmia painottavaa muutostyötä, vaan alan sisällä käydään jatkuvaa keskustelua yhteiskunnan muutosten vaikutuksista yksilöihin. Kritiikki yksilökeskeisiä strategioita kohtaan on perusteltua, mutta se ei ole suomalaisen sosiaalityön ja sen tutkimuksen koko kuva.

sosiaalityöntekijä Johanna Lahdenperä

Lähteet
Kontula, Anna (2024) Kadonneen järjen metsästys. Into Kustannus: Helsinki.
Maffesoli, Michel (1995) Maailman mieli: yhteisöllisen tyylin muodoista. Gaudeamus: Helsinki
Richmond, Mary (1917/2005) Social Diagnosis. Russel Sage Foundation: New York.]]><![CDATA[Seuran lausunto lain kuntouttavasta työtoiminnasta muuttamisesta]]>Thu, 07 Aug 2025 10:02:46 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/seuran-lausunto-lain-kuntouttavasta-tyotoiminnasta-muuttamisestaLaadimme seurassa jäsenten ja hallituksen edustajien yhteistyönä vastauksen kuntouttavan työtoiminnan lakimuutosluonnosta koskevaan lausuntopyyntöön. Lausunto on jätetty tänään lausuntopalveluun, ja nähtävissä myös alla.

---

Näkemyksenne kuntouttavasta työtoiminnasta annettuun lakiin esitetyistä muutoksista?
Esityksessä todetaan, että ne palveluja käyttävät henkilöt, jotka saavat työttömyysetuutta, eivät välttämättä tarvitse kuntouttavaa työtoimintaa. Sosiaalityön seura painottaa, että pitkäaikaistyöttömyys on kasvussa ja työllisyyttä edistävä toiminta edeltää ammatillista kuntoutusta usein tärkeillä tavoilla. Monet työttömyysetuudella olevat palvelujen käyttäjät hyötyvät kuntouttavasta työtoiminnasta arjen ja elämänhallinnan tukena.

Esitys nojaa arviomme mukaan liiaksi kahteen oletukseen: 1) työttömyysetuudella kuntouttavaan työtoimintaan ohjatut henkilöt eivät yleensä tarvitse kyseistä palvelua, ja 2) toimeentulotukea saaville henkilöille palvelu on oikea. Sosiaalityöntekijöiden seura korostaa, että jatkuessaan pitkäaikaistyöttömyys tuottaa tarvetta kuntouttavan työtoiminnan palvelulle, vaikka etuutena olisikin työttömyysetuus. Tämä pätee eritoten nykyisin, kun tuoreen lakimuutoksen myötä kunnilla ei ole enää taloudellista hyötyä asiakkaan ohjaamisesta kuntouttavaan työtoimintaan. Pitkittyneesti toimeentulotukea saavien palvelutarpeet korostuvat aikuissosiaalityössä, minkä vuoksi toteamme, että kuntouttava työtoiminta on puolestaan melko usein liian vaativa palvelu esimerkiksi vaikeasti päihdeongelmasta tai muista terveydellisistä haasteita kärsiville työikäisille. Tätä asiakasryhmää varten on kehitetty sosiaalinen kuntoutus. Sosiaalisen kuntoutuksen asemaa olisi vahvistettava erittäin haavoittuvassa asemassa olevien työikäisten työllisyyspoluilla.

Esityksessä viitataan palautteeseen, jota on annettu työ- ja elinkeinoministeriössä valmistelussa olevaan työnhakijan palveluprosessin ja työnvälityspalveluiden kehittämistä koskevaan esitykseen. Palautteessa on puollettu aktivointisuunnitelmien laatimista jatkossa asiakkaan yksilölliseen palvelutarpeeseen perustuen, eikä työttömyyden kestoon tai työttömyysturvan maksupäiväkertymiin perustuvaa kategorista aktivointisuunnitelmien laadintaa ole kannatettu. Yksilölliseen palvelutarpeeseen perustuva aktivointisuunnitelma on lähtökohtaisesti arvostettava ja hieno tavoite. On kuitenkin tärkeää arvioida, kuinka paljon tietoa työttömästä asiakkaasta saadaan aktivointisuunnitelmaa laadittaessa ja toisaalta paljonko palautteessa mainittu palvelutarpeen arvio verrattaessa tuottaa lisäarvoa verrattuna nykyisin laadittaviin aktivointisuunnitelmiin.

Näkemyksenne esityksen vaikutuksista työttömiin?
Esityksessä ehdotetaan, että työllisyysviranomaisten ja Kelan työntekijöiden koulutusta lisätään, jotta nämä osaavat tunnistaa sosiaalityön tarpeessa olevan asiakkaan ja ohjata tämän sosiaalityöhön, jotta TYM-lain mukaiseen palvelutarpeen arviointiin pystytään ohjaamaan “palveluita tarvitsevia henkilöitä.” Sosiaalityöntekijöiden seuran arvion mukaan tällainen järjestely jättää liikaa arviointivastuuta Kelalle ja työllisyysviranomaisille, ja on todennäköistä, että sosiaalityön tai sosiaaliohjauksen tarvetta ei tunnisteta asianmukaisesti heti palvelujen piiriin ohjaamisen vaiheessa, vaan tunnistaminen tapahtuu viiveellä. Esimerkiksi sosiaalihuoltolaissa edellytetään, että erityisen tuen tarpeen arvioinnista vastaa aina sosiaalityöntekijä. Näin on pyritty turvaamaan asiakkaiden oikea-aikainen ja tehokas avun saanti ja sosiaalityö on pysynyt lähellä asiakkaiden arkea. Asiakkaiden ammatillisen kuntoutuksen suunnittelun ja työllistymistä estävien sosiaalisten ongelmien selvittämisen on käynnistyttävä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ammatillisen kuntoutuksen suunnittelu ja toteutus vaativat moniammatillista yhteistyötä läpi prosessin palvelun tehokkuuden ja vaikuttavuuden mahdollistamiseksi. Sosiaalityöntekijöiden seura arvioi, että sosiaalihuollon puuttuminen kartoitusvaiheesta viivästää asiakkaiden avunsaantia. Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimusraportti vetoaa tutkimuksiin, joissa on todettu, etteivät työvoimavirkailijat onnistu kovin hyvin tarjoamaan sopivimpia palveluita työttömille asiakkaillensa. Tätä vasten sosiaalihuollollisen tarpeen arvio ilman sosiaalialan osaamista näyttäytyy epävarmalta.

Esityksen ehdotuksena on, että kuntouttavasta työtoiminnasta annettua lakia muutettaisiin siten, että aktivointiehto ja aktivointisuunnitelmien laatiminen koskevat jatkossa vain toimeentulotukea saavia työttömiä. Muutos johtaisi tilanteeseen, jossa toimeentulotukea saavilta työttömiltä velvoitettaisiin työllistämistoimenpiteisiin osallistumista nykyistä enemmän ja tältä ryhmältä odotettaisiin kykyä aktiiviseen tilanteensa edistämiseen. Lakiluonnos perustuu oletukseen, jonka mukaan taloudellinen tilanne on ensisijaista suhteessa vailla työtä olemiseen. Vailla taloudellista turvaa olevan työttömän on siten pystyttävä estämään turvautumisensa yhteiskunnan viimesijaiseen turvaverkkoon. Tämä myös luo osaltaan eriarvoisuutta työttömissä, kun otetaan huomioon työttömän henkilön muu sosioekonominen tilanne. Jatkossa erot kasvaisivat kotitalouksien välillä, liittyen mm. huollettavien lasten lukumäärään ja siihen, ovatko ainoa, yksi tai kaikki kotitalouden aikuisista työttömiä.

Esityksessä viitataan aiemmin sosiaali- ja terveysministeriössä laaditun esityksen lausuntopalautteeseen, josta piirtyy mielikuva työttömistä työnhakijoista hyvin pärjäävinä henkilöinä, jotka vain syystä tai toisesta ovat ilman työtä. Seuramme edustajien näkökulmasta on merkittävä riski, että “turhien suunnitelmien” laatimisen taustalla on pikemmin valmiiksi niin niukat resurssit, että ne eivät mahdollista työllisyysviranomaisen perehtymistä työttömän henkilön tilanteeseen ja työllistymisen tuen tarpeisiin, mikä saattaa johtaa liian niukkaan tiedonsaantiin kunkin työttömän henkilön todellisista tarpeista. On myös huomattava, että mikäli rakenteelliset tekijät kuten työttömyyden kestoon ja maksupäivien määrään perustuvat säädökset poistuvat työttömän työnhakijan tuen tarpeen arvioinnista, suljetaan pois arvokasta tietoa ja mahdollisuutta arvioida työttömän henkilön tilannetta.

Näkemyksenne esityksen vaikutuksista viranomaisten toimintaan?
Lakiehdotuksella tavoitellaan palveluun ohjauksen tehostumista. Aktivointi- ja monialaisen suunnitelman päällekkäisyyden järkeistäminen on tervetullutta, mutta ehdotetulla tavalla se voi luoda uuden tehottoman byrokratiamutkan. Jos työvoimavirkailija havaitsee (työttömyysetuutta saavan) asiakkaansa tarpeen kuntouttavalle työtoiminnalle, ei hänellä ole suoraa reittiä asiakkaan ohjaamiseen ko. palveluun. Tällöin ohjaus on tehtävä TYM-palveluun, minkä alkukartoituksessa tai vasta sen jälkeen kuntouttavan työtoiminnan palveluohjaukseen ryhdytään. Tämän prosessi menettää tärkeää aikaa kuntoutumisen ja aktivoitumisen toimenpiteiden nopeasta alkamisesta, ja koettelee työttömän uskoa viranomaisiin.

Esitys tukeutuu vahvasti vuonna 2025 voimaan tulleeseen TYM-lakiin, joka velvoittaa työvoimaviranomaista, hyvinvointialuetta ja Kelaa yhdessä arvioimaan työttömän monialaista palveluntarvetta ja yhteensovittamaan työvoimapalvelut sekä sosiaali- terveys- ja kuntoutuspalvelut. Lain tarkoitus on lähtökohtaisesti hyvä, mutta samalla myös hyvin kunnianhimoinen oletuksessaan työvoimapalveluiden, sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden saumattomasta toiminnasta yksittäisen työttömän työnhakijan palvelutarpeiden yhteensovittamisessa. Hyvinvointialueen sosiaalityön näkökulmasta näin ei useinkaan ole vaan viranomaisten tiedonsaannista, ja yhteydenpidon sujuvuudesta alkaen kohdataan paljon haasteita työttömän asiakkaan asian edistämisessä ja palvelun järjestämisessä.

Esityksessä kerrotaan TYM-lain ja kuntouttavasta työtoiminnasta annetun lain erona olevan viranomaisen laajempi harkintavalta työttömän työnhakijan ohjaamisessa monialaiseen palvelutarpeen arvioon. Esityksessä todetaankin, että muutos saattaa lisätä tarvetta vahvistaa työvoimaviranomaisessa sekä Kelassa työskentelevien osaamista asiakkaiden työ- ja toimintakyvyn ongelmien tunnistamisessa aiempaa laajemmin, jotta TYM-lain mukaiseen monialaiseen palvelutarpeen arviointiin pystytään ohjaamaan palveluita tarvitsevia henkilöitä ja tämän saattavan myös osaltaan lisätä työmäärää. Esitys onnistuu arviossaan osaamistarpeen lisääntymisestä työttömien henkilöiden kanssa työskentelevien ammattilaisten osalta. Samalla se herättää myös kysymyksen sosiaalityön ammatillisen osaamistarpeen vaateesta työllisyysasioiden hoidossa. Kaikilla hyvinvointialueilla eivät sosiaalityöntekijät vastaa työttömän työntekijän palvelutarpeen arvioinnista tai edes ole mukana asiakkaan työllistymistä edistävässä prosessissa. Tarvitaan siis enemmän sosiaalityön painopisteen siirtymistä asiakkaan työllistymisen hoitoon liittyviin elämän osa-alueisiin.

Esitys viittaa Sosiaalibarometri 2025 -tutkimuksen tutkimusaineistoon, johon on kerätty sosiaalityöntekijöiden ja Kelan toimihenkilöiden näkemyksiä toimeentulotuen kehittämistarpeista. Tutkimusaineiston vastauksista ilmenee, ettei erityisesti perusosan 20 prosentin alentamista koskeviin ilmoituksiin välttämättä edes ehditä reagoimaan sosiaalityössä. Näin varmasti onkin hyvinvointialueiden kiireisessä aikuissosiaalityössä, jonne saapuu lukuisia asiakkaiden elämän osa-alueisiin liittyviä ilmoituksia, jotka saattavat vaatia sosiaalityön ammattilaisilta kiireisempää reagointia. Monesti käy myös niin, ettei asiakkaisiin saada yhteyttä, vaikka saapuneen ilmoituksen perusteella heitä koitetaan tavoittaa. Esitys mainitsee sosiaalityöntekijöiden ja kelan toimihenkilöiden vastauksissa esiin tulleen näkemyksen työttömien asiakkaiden sosiaalipalveluiden todellisesta tarpeesta. On syytä kyseenalaistaa vastausten luoma kuva työttömien aktivointitoimenpiteisiin osallistumattomien asiakkaiden tuen tarpeen puutteesta. Pikemminkin vastaukset kertovat omaa kieltään viranomaisten kuten kelan, työvoimapalveluiden ja sosiaalipalveluiden yhteistoiminnan ja kommunikoinnin haasteista.

Näkemyksenne esityksen taloudellisista vaikutuksista?
Näemme ehdotuksessa esitystavan rahoituksen leikkaamisesta harhaanjohtavana. Laskelmoidut säästöt mainitaan olevan vain 0,01 % hyvinvointialueiden valtion rahoituksen kokonaismäärästä. Tämä luo ajatuksen mitättömästä leikkauksesta. Määrärahan leikkaaminen pitäisi esittää asiakokonaisuuden eli pitkäaikaistyöttömien kuntoutumista ja työllistymistä edistävien palveluiden kustannuserässä. Tällöin leikkauksen määrä suhteutuu siten, että sen vaikutus on paremmin hahmotettavissa suhteessa palveluihin, jotka ovat jo valmiiksi niukasti resursoitu.

Yleistä lausuttavaa
Esityksessä mainitaan Keha-keskuksen työnvälitystilaston tuloksia koskien kelan hyvinvointialueelle (yli 25-vuotiaista aikuisista, jotka ovat saaneet toimeentulotukea yli vuoden ja nuorten alle 25-vuotiaiden vähintään 4 kk toimeentulotukea saaneiden) lähettämien ilmoitusten määrän kasvaneen. Ilmoitusten määrä on kasvanut vuodesta 2023 vuoteen 2024 noin 4800 ilmoituksella (vuonna 2023 ilmoituksia on ollut yli- ja alle 25-vuotiaista henkilöistä 12 005 kappaletta kun vuonna 2024 määrä on noussut 16 838 henkilöön).

Tilastojen perusteella näyttää siltä, että kohtuullisen lyhyen ajanjakson toimeentulotukea saaneiden työttömien määrä on noussut 28,5 prosenttia vuoden aikana. Toimeentulotukeen turvautuneiden työttömien määrä on kasvanut siis hyvin lyhyessä ajassa melko paljon. Tämänhetkiseen Suomen talouden tilanteeseen ja työllistymismahdollisuuksiin suhteuttaen on oletettavaa odottaa määrän kasvavan edelleen tänä ja tulevana vuonna. Esityksessä ei tarkenneta, kuinka moni näistä henkilöistä on saanut toimeentulotuen lisäksi työttömyysturvaa. Lukuja olisi tärkeää eritellä, jotta työttömyysetuuden itsellään säilyttämään onnistuneiden työttömien henkilöiden ja ainoastaan toimeentulotuella eläneiden työttömien määrät tulisivat esiin. Voidaan olettaa työttömyysetuutta saavien työttömien työnhakijoiden olevan parempikuntoisia tai hallitsevan ainakin toimeentulon osalta elämäänsä paremmin verratessa työttömiin, joilla oikeutta työttömyysetuuteen ei enää ole. Toisaalta sosiaalityön asiakastyöstä nouseviin havaintoihin peilaten suuri osa työttömyysetuudella olevista työnhakijoista olisi kuntoutuksen ja sosiaalipalveluiden tarpeessa, jolloin etuuden säilyminen saattaa kertoa siitä, etteivät työllisyyspalveluissa ole ehditty tarkastelemaan työttömyysetuutta pitkään saaneen henkilön tilannetta.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta Ossi Laaksamo, Johanna Lahdenperä ja Sohvi Salomaa

]]><![CDATA[Seuran lausunto lastensuojelulain muuttamisesta]]>Mon, 16 Jun 2025 11:27:42 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/seuran-lausunto-lastensuojelulain-muuttamisesta3253321Jätimme tänään Sosiaali- ja terveysministeriön pyynnöstä seuran lausunnon hallituksen esityksestä lastensuojelulakia koskeviin muutoksiin. Lausunnon työstöä varten koottiin erillinen lausuntotiimi seuramme jäsenistöstä ja hallituslaisista. Suuri kiitos asiantuntevasta ja tehokkaasta työskentelystä Noora Koivulahti, Sointu Vainionpää, Aliisa Kuronen, Mira Miettinen, Veera Niemi, Joni Lähteenmäki ja Hanna Hautala! Lausunto luettavissa myös alla blogi-julkaisuna:

---
1. Ehdotuksessa esitetään säädettäväksi sijoitetun lapsen oikeudesta tasapainoiseen kehitykseen ja erityiseen suojeluun (4 a §), aineiden ja esineiden poisottamisesta kasvatuksellisena rajaamisena (4 b §) ja päätöksenteosta aineen ja esineen poisottamisessa (4 c §). Säännökset koskevat sekä perhe- että laitoshoitoa.

a) Mitä vaikutuksia näette ehdotuksilla olevan?
Muutoksessa 4 a § kohta “Lapsen tarvitsemien rajojen turvaamiseksi lapsen fyysiseen koskemattomuuteen voidaan puuttua, jos se on välttämätöntä.” tulisi selkeyttää. Selkeyttämistä vaatii erityisesti sen määrittely, minkälaista fyysiseen koskemattomuuteen puuttumista tarkoitetaan ja missä tilanteissa se on välttämätöntä. Nykyinen ilmaus jättää huomattavaa tulkinnanvaraisuutta sijaishuoltopaikalle.

Lisäksi on hyvä huomata, että tällaisenaan ehdotus lisää lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtäviä niin päätöksenteon kuin perhehoidon valvonnankin suhteen. Vaikka on ymmärrettävää, että perhehoitajien ei ole mahdollista tehdä päätöstä aineiden ja esineiden poisottamisesta, on sosiaalityöntekijälle tuleva päätöksen teko tässä tapauksessa myös hänen työmääräänsä lisäävä. Työmäärän lisäämisen ohella myös ammatillisen vastuun ja osaamisen edellytykset lisääntyvät.

b) Selkeyttääkö ehdotus lapsen kasvatuksen, valvonnan ja huolenpidon sekä perusoikeuksiin kajoavien rajoitusten välistä rajanvetoa sijaishuoltopaikan arjessa? Jos ei, miten säännöksiä tulisi muuttaa?
Säännösehdotuksen kasvatuksellisen rajaamisen tilanteet kuvautuvat nyt esitetyssä ehdotuksessa lähelle rajoitustoimenpiteitä. Ehdotuksessa raja asettuu turvallisuuden, terveyden ja järjestyksen suojaan sen sijaan, että kasvatuksellinen rajaaminen olisi mahdollista kuntouttavana, lapselle syy- ja seuraussuhteita opettavana ja lapsen kehityksellisistä tarpeista lähtevänä rajoittamisena. Raja kasvatuksellisen ja perusoikeuksiin kajoavien rajoitusten välillä ei näyttäydy nyt annetussa esityksessä arjen tasolla riittävänä.

2. Hallituksen esitysluonnoksessa esitetään terveydenhuoltolakiin (69 §) ja lastensuojelulakiin (16 b §) informatiivisluonteista viittausta voimassa olevaan sääntelyyn ns. hybridiyksikköjen perustamiseksi. Mitä vaikutuksia näette ehdotuksen taustalla olevan tavoitteen kannalta?
-

3. Esitykseen sisältyvät ehdotukset koskien lapsen sijoittamista kuntouttavaan suljettuun laitospalveluun (49 a §), sijoitukseen sisältyvien palvelujen sisällöstä (49 b §), päätöksenteosta (49 c §), henkilöstöstä (49 d §), sijoituksen toimeenpanosta (49 e §) ja sijoituksen aikaisista erityisistä rajoituksista (71 §).

a) Ovatko ehdotukset sääntelyltään selkeitä ja käytännössä toteutettavissa?
Ehdotukset ovat yleisesti ottaen selkeitä ja käytännössä toteutettavissa. Suljettu sijaishuolto mahdollistaa rakenteet alaikäisten riittävän pitkäkestoiselle päihdehoidolle.

Käytännön toteuttamisen kannalta on kuitenkin hyvä huomioida, että vailla lainvoimaa olevan päätöksen toimeenpanosta säätävä lastensuojelulain 91 § ei tulisi nykymuodossaan käytettäväksi erityisen huolenpidon jakson päätöksessä eikä myöskään silloin, kun lapsi sijoitetaan kuntouttavaan suljettuun laitospalveluun. Tämä tarkoittaisi merkittävää muutosta nykytilaan, jolloin erityisen huolenpidon päätös on ollut mahdollista täytäntöön panna ilman, että valitusaika on kulunut umpeen. Lisäksi nykyisessä sanamuodossa pykälän soveltaminen rajoittuu ainoastaan tilanteisiin, joissa lapsen terveys tai kehitys vaarantuu, eikä soveltaminen ole mahdollista lapsen turvallisuuden vaarantumisen perusteella. Mikäli päätöstä ei voi panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta, tulee päätöksenteossa ennakoida useita viikkoja, jopa kuukausia. Tämä on käytännön lastensuojelun toteuttamisessa usein haastavaa, ellei mahdotonta. Käytännön toteutettavuutta lisäisi mahdollisuus täytäntöönpanolle muutoksenhausta huolimatta jo lapsen turvallisuuden vaarantumisen perusteella.

Valmistelussa tulee mielestämme erityisesti huolehtia siitä, ettei suljettua lastensuojelun laitospalvelua käytetä paikkaamaan terveydenhuollon palveluvalikoiman aukkoja. Terveydenhuollon tulee kantaa oma vastuunsa vaikeasti oireilevista lapsista.

b) Miten arvioitte henkilöstölle asetettujen vaatimusten riittävyyttä?

Korkea koulutuksen taso on itsessään hyvä ja kannatettava asia.

Henkilöstön osaamisesta – sekä kelpoisuusvaatimuksista että täydennyskoulutuksen kautta hankittavasta erityisosaamisesta – tulisi säätää riittävän yksityiskohtaisesti. On hyvä, että ehdotuksessa tunnistetaan nykyisen lastensuojelun sijaishuollon ammattihenkilöstöä koskevan sääntelyn tulkinnanvaraisuus ja esitetään, että tämän uuden palvelumuodon henkilöstön osaamisesta tulisi säätää nykyistä vahvemmin.

Ehdotukseen tulisi ehdottomasti lisätä henkilöstömitoitukseen erillinen, yksikön oma sosiaalityöntekijä. Myös muu sosiaalialan osaaminen oli ehdotuksessa ohitettu yleismaininnalla, vaikka erikseen oli tarkennettu terveydenhuollon ammattihenkilöiden osuutta sekä turvallisuusalan osaamista.

Pidämme tärkeänä, että ehdotukseen lisättäisiin vaatimus erillisestä sosiaalityöntekijän henkilöstöresurssista – paitsi tutkimusperustaisuuden tukemiseksi, myös yksikön vahvan ihmis- ja perusoikeuksia rajoittavan (ja samalla turvaavan) luonteen vuoksi.

Niinikään pidämme tärkeänä määrittää tarkemmin, mitä terveydenhuollon riittävällä osaamisella konkreettisesti tarkoitetaan. Näkemyksemme mukaan kuntoutuksellisten tavoitteiden saavuttaminen ilman lääketieteen ja psykiatrian osaamista ei ole mahdollista. Ehdotamme, että henkilöstön osana edellytyksenä olisi myös oma psykiatri.

Lisäksi suljetun laitospalvelun asiantuntijoihin olisi hyvä kuulua perheterapeuttista osaamista ja kokemusta vaativasta ihmissuhdetyöstä. Perheterapeuttista osaamista tarvitaan koko perhesysteemin osallistamiseksi, mikä edesauttaa lapsen motivoitumista kuntoutumiseen ja mahdollisuutta kiinnittyä turvallisiin ja hyvinvointia edistäviin ihmissuhteisiin suljetun laitospalvelujakson aikana ja sen jälkeen. Tämä toimii osana lapsen vanhemmille annettavan tuen järjestämistä palvelun aikana siten kuin 30 §:n 3 momentissa säädetään.

c) Ehdotuksen mukaan asiakassuunnitelma tulisi tarkistaa vähintään neljän kuukauden välein ja sen tueksi tulisi saada asiantuntija-arvio. Miten arvioitte sääntelyä lapsen rajoittamisen tarpeellisuuden arvioimisen sekä sen sisällön ja laajuuden tarkistamisen näkökulmasta?

Pidämme tärkeänä, että lopullisessa säädöksessä velvoitetaan riittävän tiheään kokonaisarviointiin, onhan kyseessä merkittävästi yksilön perusoikeuksia rajoittava palvelumuoto. Asiakkaan tilanteen arvioinnin kärjen ei tule typistyä objektivoivaan väkivaltariskin arviointiin vaan keskiöön tulisi nostaa kuntoutuminen ja arvioida asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti, huomioiden lapsen sosiaalisen, terveydellisen ja kasvatuksellisen kokonaistilanteen lukuisat eri tekijät. Seurannan ja arvioinnin tulisi olla tiivistä ja lapsen kuulemista tukevaa. Asiantuntijoiden säännöllinen arvio ja sen saattaminen sosiaalityöntekijälle asiakassuunnitelman laatimisen tueksi 4 kk välein on kannatettavaa.

Asiakassuunnitelman 4 kk välein toteuttavan arvion voisi korvata myös lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän yhdessä lapsen, hänen hoitoonsa kuuluvan henkilöstön sekä läheisten kanssa laadittavalla sosiaalihuollon palvelusuunnitelmalla, jossa palveluiden sisällöt eritellään tarkemmin kuin asiakassuunnitelmassa. Tällä turvattaisiin riittävä konkretian taso kuntoutuksessa asetettaville tavoitteille, joka osaltaan helpottaisi lapsen kanssa yhdessä tehtävää arviointia.

d) Mikä on näkemyksenne ehdotetun palvelun suhteesta erityisen huolenpidon jaksoon?

Uusi palvelumuoto on lähtökohtaisesti tervetullut. Sille on selkeä tarve lastensuojelun käytännön työvälineenä, jollainen tällä hetkellä puuttuu lastensuojelun instrumenteista. Hyvänä näemme sen, että suljettu sijaishuolto mahdollistaa aidosti rakenteet alaikäisten riittävän pitkäkestoiselle päihdehoidolle. EHO:n perustavanlaatuinen ongelma, poislähettämisen kulttuuri, on ehdotuksessa huomioitu hyvin ja ajatus jatkuvuudesta, mahdollisuudesta pysyä samassa sijoituspaikassa yhtälailla voinnin heikentyessä kuin kohentuessakin, on hyvä lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin merkittävästi tavanomaisesta kasvuympäristöstä eroava sijoitusmuoto silloinkin, jos asiakaslapsen yksilöllinen tilanne mahdollistaisi rajoitusten keventämisen yksikön sisällä, joten lainsäädäntöön tulisi saada erittäin tarkat kriteerit palvelun käytölle.

Näemme, että kyseessä olisi erityisistä erityisin sosiaalihuollon palvelumuoto, jolle terveydenhuollon kentän verrokkina voisivat olla eräät äärimmäisen harvoin tarvittavat ja huippuluokan erityisosaamista edellyttävät kirurgian erityisalat. Tämän vuoksi näemme, että toiminta vaatii myös sosiaalihuollon kentän kaikkein vahvimman kytköksen tiedeperustaisuuteen, ajantasaisimpiin näyttöön perustuviin käytäntöihin sekä vaikuttavuustutkimukseen. Siksi toivomme, että valmisteluun kutsuttaisiin tiiviisti mukaan myös yliopistot.

4. Esitetään muutettavaksi ja selkeytettäväksi nykyistä erityisen huolenpidon sääntelyä. Ovatko ehdotukset tarkoituksenmukaisia ja toteutettavissa käytännössä?
Kyllä
Kyllä pääosin
Ei pääosin
Ei
Ei kantaa

Vapaamuotoiset huomiot kohdasta 4.

Pidämme suotuisana muutoksena, että päätös erityisen huolenpidon jaksosta voidaan tehdä pidemmäksi 90 vuorokauden jaksoksi kerrallaan ja sitä voidaan jatkaa erittäin painavilla syillä edelleen 90 vuorokautta. Erityisen huolenpidon jakson tarpeessa olevien lasten ja nuorten tilanteet ovat usein kriisiytyneitä ja toivotun pysyvän muutoksen aikaansaaminen edellyttää mahdollisuutta siihen, että kuntoutusjakso ei keskeydy liian aikaisin.

65 § Aineiden ja esineiden poisottaminen lastensuojelulaitoksessa

Ehdotuksessa tuodaan esiin, että niin aineiden ja esineiden poisottamisen toteuttamiseen mahdollisesti liittyvän voimankäytön aikana, kuin sitä ennenkin lapselle on kerrottava, miten lapsen oma käyttäytyminen ja tilanteessa mahdollisesti vaikuttavat muut seikat vaikuttavat toimenpiteen toteuttamiseen. Lisäksi huomautetaan, että juuri poisottamisen tilanteessa tulee pyrkiä varmistumaan siitä, että lapsi ymmärtää tilanteen. Vaikka lähtökohtaisesti pyrkimys lapsen ymmärryksen saavuttamisesta on ehdottomasti kannatettava, on kuitenkin hyvä huomioida, että erityisesti kriisiytyneessä tilanteessa ja lapsen ollessa voimakkaan tunnetilan vallassa, on ymmärryksen saavuttaminen itse tilanteessa puhumalla usein lähes mahdotonta. Tämä vaatisi lapselta itseltään huomattavan vahvoja tunnesäätelyn taitoja.

Tämän sijaan paremmin lapsen tarpeita huomioiva menettelytapa olisi se, että ennen tällaiseen tilanteeseen päätymistä lapselle selitetään, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä laitoksessa on ja miten näihin voidaan puuttua. Tilanteessa itsessään voisi lyhyesti mainita lasta muistuttaen, että nyt on kyse tilanteesta, jossa oikeuksiisi puututaan, kuten aiemmin puhuimme. Lisäksi tilanteen jälkeen, lapsen rauhoituttua on hyvä käydä lapsen kanssa keskustellen läpi, mitä tapahtui, miten toimittiin ja miksi, sekä antaa lapselle itselleen mahdollisuus tarkastella omaa toimintaansa ja kuvata, mitä hän tilanteessa teki.

66 § Henkilöntarkastus
-

66 a § Henkilönkatsastus

Ehdotus henkilönkatsastuksesta jättää mahdollisuuden lapselle kieltäytyä näytteen antamisesta. Vaikka on inhimillistä, ettei lasta pakoteta esimerkiksi näytteenantamiseen, jää tämän rajoitustoimen osalta epäselväksi, mikä rajoituksen tarkoitus on, sen perustuessa tosiasiassa vapaaehtoisuuteen. Ehdotuksessa tuodaankin esiin pääpainon olevan lapsen toiminnan ja käyttäytymisen tarkkailussa näytteiden ottamisen sijaan. Henkilönkatsastuksen rajoitusluonnetta ehdotammekin uudelleen harkittavaksi siten, että näytteenotto liittyisi kiinteämmin lapsen päihdekuntoutuksen osaksi, jolloin se olisi osa terveydenhuollon hoidollista toimintaa.

69 e § Poliisin virka-apu laitoksesta ja perhekodista luvatta poissaolevan lapsen kiinniottamisessa ja kuljettamisessa

Konkreettista uutta ehdotus tarjoaa erityisesti siinä, että lastensuojelulaitokset – myös yksityiset, joita lasten sijaishuoltopaikoista on reilu valtaosa – olisivat suoraan oikeutettuja virka-apupyynnön tekemiseen poliisille. Tämä keventäisi byrokratiaa ja vähentäisi sosiaalityöntekijöiden, erityisesti sosiaali- ja kriisipäivystysten työtaakkaa, mutta toisaalta myös siirtäisi harkintavaltaa.

Poliisit saisivat merkittävän määrän uusia yhteistyökumppaneita, joita tulisi ohjeistaa, kouluttaa ja perehdyttää prosessiin. Tämän perehdytyskokonaisuuden käytännön toteuttaminen ja siitä aiheutuvien kustannusten maksuvastuut tulisi suunnitella ennen lakimuutosten toimeenpanovaihetta.

Toinen konkreettinen muutos ehdotuksessa olisi se, että hatkassa olevan lapsen oikeudellinen asema selkeytyisi, kun sijaishuollon täytäntöönpano tuotaisiin asiana lastensuojelulakiin. Se auttaisi myös hahmottamaan poliisin toimivaltuuksia hatkaamistilanteissa. Muutoksen myötä poliisin virka-apua voitaisiin jatkossa pyytää hatkatapauksissa lastensuojelulain perusteella, mikä toissijaisesti hyödyttäisi myös tilastointia ja mahdollistaisi siten nykyistä tarkemman tiedon tuottamista hatkaamisilmiöstä.

8. Vapaamuotoiset huomiot koko esityksestä.

Asiakasturvallisuuden takaamiseksi on ehdottoman tärkeää, että erityisesti lastensuojelun yksilökohtaisessa päätöksenteossa sosiaalityöntekijän tulee olla laillistettu ammattihenkilö, jolla on riittävä koulutus, ammattitaito ja tuki työnsä tekemiseen, sillä ehdotus sisältää huomattavan voimakkaasti perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuvia toimia. Näiden käyttöä harkitessa, niistä päätettäessä ja näiden päätösten valmistelussa tulee jo valmistelijan hallita erityisen hyvin erilaiset näkökulmat ja oikeudelliset perusteet. Vaikka nykyisen säätelyn mukaisesti (lastensuojelulaki 13 b §) lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulee olla sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (817/2015) tarkoitettu sosiaalihuollon ammattihenkilö, ei tilanne välttämättä näin ole kaikkien lapsen asioista vastaavien sosiaalityöntekijöiden kohdalla. Tämä johtuu siitä, että sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain (12 §, 817/2015) mukaan tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä voi toimia myös opiskelija, joka ei vielä ole sosiaalihuollon ammattihenkilö. Tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä toimiva ei voi tehdä varsinaisesti itsenäistä harkintaa, sillä hänen on toimittava ammattiin valmistuneen johdon ja valvonnan alaisena. Tämän vuoksi pidämme erityisen tärkeänä, että vähintään sijaishuollon aikaisista toimista päättävä tai päätöksiä valmisteleva lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on laillistettu sosiaalityöntekijä.

]]><![CDATA[Seuran lausunto sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain muutosesityksiin]]>Thu, 05 Jun 2025 17:15:51 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/seuran-lausunto-sosiaalihuoltolain-ja-vanhuspalvelulain-muutosesityksiinJätimme Sosiaali- ja terveysministeriölle tänään lausuntomme sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain muutosesityksiin liittyen palvelujen teknologisiin ratkaisuihin. Alla lausuntomme:

Lakimuutosesityksessä käsitellään teknologisten ratkaisujen käyttämistä asiakkaiden sosiaalipalveluissa. Esityksen keskiössä on ehdotus uudesta lainkohdasta, jonka mukaan teknologisten ratkaisujen soveltuvuus asiakkaalle arvioitaisiin osana sosiaalihuoltolain tai vanhuspalvelulain asiakassuunnitelman laatimista. Esityksen mukaan arvioinnissa olisi keskeistä, että asiakas osaa käyttää teknologista ratkaisua, se täyttää laatuvaatimukset, ratkaisu ei puutu yksityisyydensuojaan enempää kuin hoidon ja huolenpidon tarve välttämättä edellyttävät, eikä ratkaisu vaaranna asiakasturvallisuutta. Samalla lakiesityksessä ehdotetaan muutoksia asiakasmaksuihin ja henkilöstömitoituksiin sosiaalihuollon toimintayksiköissä.

Sosiaalityöntekijöiden seura pitää yleisesti ottaen teknologisten ratkaisujen käyttökäyttömahdollisuuksien edistämistä sosiaalihuollossa ja ikääntyneiden palveluissa myönteisenä asiana. Sosiaalihuollon asiakkuutta ei pidä tulkita sellaisena kategorisen varovaisuuden aiheena teknologisten palveluiden käyttöönotossa, joka voi johtaa julkisten sosiaalipalveluiden jäämiseen jälkeen yhteiskunnan yleisestä teknologisesta kehityksestä. Olemme myös esityksen kanssa yhtä mieltä siitä, että se, onko asiakkaan tilanteessa sopivaa käyttää teknologisten ratkaisujen keinoin toteutettavia palvelujen muotoja, on välttämätöntä arvioida yksilö- ja tilannekohtaisesti, ja että sosiaalihuoltolain tai vanhuspalvelulain mukainen palvelutarpeen arviointi ja sen jälkeinen asiakassuunnitelman laadinta ovat luontevia muotoja tälle arvioinnille.

Lakimuutosesitys tarvitsee kuitenkin näkökulmastamme neljänlaisia täsmennyksiä tai muokkauksia.

Teknologisten ratkaisujen käyttäminen sosiaalipalveluissa ei ole sellainen erillinen aihe, jonka soveltuvuuden arvioimisesta on tarkoituksenmukaista säätää erillisessä sosiaalihuoltolain pykälässä. Palvelutarpeen arviointi ja asiakassuunnitelmatyö sisältävät jo nykyisellään suuren määrän erilaisten palveluiden soveltuvuuden arviointia, ja palveluiden osittainen tai kokonaan toteuttaminen teknisten ratkaisujen avulla on vain yksi ulottuvuus tässä arvioinnissa. Harva palvelu on nyt tai varsinkaan tulevaisuudessa myöskään täysin teknologiaan perustuva tai ei-perustuva, vaan yhdistelmä näitä, mikä osaltaan lisää erillisen pykälän epätarkoituksenmukaisuutta. Teknologisten ratkaisujen kehittämistä ja hyödyntämistä sosiaalipalveluiden osana voidaan lisätä paremmin muilla keinoilla (erit. ohjaus ja resursointi) kuin esitetyllä lakimuutoksella.
Lakiesityksessä korostetaan teknologisten ratkaisujen soveltuvuuden arviointia asiakassuunnitelmatyössä, mutta perusteluteksteissä käsitellään riittämättömästi tämän arviointityön edellytyksiä käytännössä. Sosiaalihuoltolain 36§:n ja 39§:n mukaan palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman laatii sosiaalihuollon ammattihenkilö yhteistyössä asiakkaan kanssa, ja tietyissä tilanteissa laatijan koulutusedellytyksenä on sosiaalityöntekijän kelpoisuus. Lakiesityksen perusteluissa tulisi näkökulmastamme käsitellä laajemmin sitä, millä tavalla sosiaalihuollon ammattihenkilöiden on muutoksen myötä tarkoitus pystyä osana nykyisiä työtehtäviään toteuttaa soveltuvuusarviointia kohdistuen laajaan kirjoon erilaisia teknologia ratkaisuja sosiaalipalveluissa. Onko ajatuksena, että uuden lakisääteisen tehtävän edellyttämä jatkuva täydennyskouluttautuminen kuuluu sosiaalihuollon ammattihenkilöiden omatoimiseen ammattitaidon ylläpitämiseen vai työnantajan koulutusvelvollisuuksiin? Minkä toimijoiden vastuulla on huolehtia siitä, että sosiaalihuollon ammattilaisilla on erilaisten palveluiden soveltuvuusarviointia tehdessään tosiasiassa käytettävissä riittävästi erilaisia, erilaisiin asiakastilanteisiin sopivia palveluvaihtoehtoja? Jääkö sosiaalihuollon ammattihenkilöiden vastuulle yksittäisinä ammattilaisina tai ammattikuntana pitää huolta siitä, että teknologisten ratkaisujen yleistymisestä huolimatta myös muunlaista palvelutarjontaa on jatkossakin käytettävissä aina tarvittaessa? Tästä aiheesta olemme erityisen huolissamme siitä syystä, että vanhuspalvelujen osalta samassa lakimuutosehdotuksessa tavoitellaan henkilöstömitoitusten merkittävää madaltamista.
Teknologian yleistyminen on siten sosiaalihuoltoa ja muuta yhteiskuntaa läpileikkaava teema, että ehdotetun muutoksen tekeminen valikoidusti juuri sosiaalihuoltolakiin ja vanhuspalvelulakiin voivat tuottaa ongelmallisia seurauksia. Muutosesityksen perusteluissa mainitaan, että vastaavaa muutosta voidaan tarvittaessa harkita käynnissä olevan lastensuojelulain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Sosiaalihuollon erilaisten lakien suhdetta teknologiaan olisi kuitenkin arviomme mukaan tärkeää tarkastella kokonaisuutena. Toki esimerkiksi juuri lapsiin liittyy erityisiä kysymyksiä suhteessa teknologiaan, mutta jos esitetty pykälä nyt tuodaan yhdenlaisena sosiaalihuoltolakiin, tämä tuottaa painetta tavoitella linjakasta versiota vastaavasta sääntelystä sosiaalihuollon muihin lakeihin. Tässä esityksessä kontekstina on painottuneesti ikääntyneiden sosiaalipalvelut, jotka eivät erityisyydessään ole edustava lähtökohta laajemman sosiaalihuoltolain uudistusten muotoilulle. Näkökulmastamme teknologisista palveluista olisi parempi säännellä omissa – koko sosiaalihuoltoakin laajemmissa – laeissaan, ei ehdotetun kaltaisesti osana kahden yksittäisen sosiaalipalvelujen kontekstin palvelutarpeen arviointia ja asiakassuunnitelmatyötä.
Esityksessä käsitellään melko perusteellisesti erilaisten teknisen valvonnan muotojen mahdollisuuksia ikääntyneiden toimintayksiköissä. Sosiaalihuollossa erilaista ympärivuorokautista asumista, mm. laitosasumista ja tuettua asumista, järjestetään monilla sektoreilla, kuten lastensuojelussa, vammaispalveluissa, päihdehuollossa ja jopa kotoutumisen tuen palveluissa. Näissä esitetyn kaltaisten teknologisten valvontaratkaisujen eettisiä kysymyksiä tulee tarkastella paljon nyt esitettyjä perusteluja perusteellisemmin. Esimerkiksi lastensuojelussa, vammaispalveluissa ja päihdehoidossa ympärivuorokautiseen asumiseen liittyy hyvin erityistä sosiaalista haavoittuvuutta ja välillä myös tahdosta riippumattomia päätöksiä. Näihin seikkoihin yhdistettynä teknologisen valvonnan oikeasuhtaisuutta ja vain välttämätöntä puuttumista asiakkaan yksilönsuojaan on hyvin tärkeää korostaa.

]]><![CDATA[Terveisiä seuran omasta tapaamisesta Rovaniemen tutkimuspäivillä]]>Sat, 31 May 2025 05:34:45 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/terveisia-seuran-omasta-tapaamisesta-rovaniemen-tutkimuspaivilla

Sosiaalityön tutkimuksen päivät 2025 järjestettiin Rovaniemellä 15-16.5.2025. Mukana oli taas paljon myös seuramme jäseniä, ja osa meistä kokoontui omaan avoimeen tapaamiseen 15.5. iltapäivällä. Tutkimuspäivien teema oli haavoittuvuus ja haavoittavat yhteiskunnalliset rakenteet, ja keskustelu myös näistä aiheista jatkui vilkkaana tapaamisella. Myös uusia tuulia syksyn toimintaan virisi taas, palataan niihinkin kesän jälkeen. Kiitos mukana olleille ja kaikille päivien aikana muutenkin kohdatuille!

]]><![CDATA[Vaikuttiko vai ei? Lastensuojelun tuloksia on yllättävän vaikea todentaa]]>Mon, 19 May 2025 14:59:42 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/vaikuttiko-vai-ei-lastensuojelun-tuloksia-on-yllattavan-vaikea-todentaaLastensuojelun vaikuttavuutta koskeva keskustelu on lisääntynyt. Taustalla vaikuttavat huoli kustannuksista ja tuloksellisuudesta, mutta myös halu kehittää palveluita aidosti lasten ja perheiden hyvinvointia tukeviksi.

Lastensuojelun ja sijaishuollon vaikuttavuuden määrittely on sosiaalityön kentällä yksi suurimmista haasteista. Suomessa ei ole kansallisesti sovittuja vaikuttavuusmittareita lastensuojelulle, eikä myöskään yhteistä ymmärrystä siitä, mitä vaikuttavuudella ylipäätään tarkoitetaan. Ilman selkeitä mittareita on vaikea arvioida, onko apu todella ollut lapsen elämässä merkityksellistä nyt tai tulevaisuudessa.

Kun mittarit puuttuvat ja vaikuttavuuden käsitteet hämärtyvät, jää tärkein kysymys usein vastaamatta: toimiko apu vai ei?

Vaikuttavuuden arvioinnissa on tärkeää erottaa kaksi käsitettä: vaikutus ja vaikuttavuus. Vaikutuksella tarkoitetaan intervention, kuten sijaishuoltoon sijoittamisen, seurauksia – olipa kyse välittömistä tai pitkän aikavälin muutoksista. Vaikuttavuus sen sijaan viittaa siihen, missä määrin saavutetut tulokset ovat seurausta juuri tietystä toimenpiteestä. Kysymys kuuluu siis: syntyikö muutos tämän toiminnan vuoksi vai jostain muusta?

Vaikuttavuuden käsitettä hämärtää sen moniulotteisuus ja poliittinen luonne. Se, mitä halutaan mitata ja miksi, määräytyy osittain poliittisten tavoitteiden ja hallinnollisten linjausten mukaan. Myös eri tieteenaloilla on erilaisia näkemyksiä vaikuttavuuden arvioinnista: esimerkiksi lääketieteessä tukeudutaan usein kontrolloituihin tutkimusasetelmiin, kun taas sosiaalitieteissä korostuvat kontekstuaaliset ja laadulliset lähestymistavat.

Sijaishuollon vaikuttavuutta on pyritty mittaamaan esimerkiksi vertaamalla koulukodista aikuistuneiden koulutus- ja terveysindikaattoreita valtaväestöön. Kuitenkin tällaiset arviot jäävät helposti yksipuolisiksi, jos ei oteta huomioon alkuasetelmaa: mistä tilanteesta lapsi on lähtenyt, ja mitä tavoitteita interventiolle asetettiin?

Sosiaalityössä vaikuttavuutta voidaan tarkastella tilannevaikuttavuutena ja kokonaisvaikuttavuutena. Ensimmäinen kertoo, mitä tapahtui toiminnan aikana, toinen taas mitä tapahtui sen jälkeen. Erityisen keskeistä on myös vaikuttavuuden ennakointi: kyky tehdä päätöksiä, joiden seuraukset ovat ennakoitavissa tutkimusnäytön avulla. Tämä on tulevaisuuden sosiaalityötä parhaimmillaan.

Vaikuttavuuden käsitteistö on muuttunut ajassa. Vielä 1990-luvulla vaikuttavuus saatettiin rinnastaa yksinkertaisiin tuloksiin, kun taas 2000-luvulla on korostunut näyttöön perustuvan tiedon tarve: miksi ja miten jokin toimenpide vaikuttaa ja kenelle?

Vaikuttavuuden tutkimus jakautuu karkeasti kahteen koulukuntaan. Toisaalta on näkemyksiä, joiden mukaan ihmisten elämät ovat niin moniulotteisia, ettei vaikuttavuutta voida mitata tarkasti. Toisaalta on ajattelu, jossa korostetaan systemaattisia, toistettavia ja tieteellisesti verifioitavissa olevia menetelmiä.

Keskeinen on myös erottelu vaikuttavuuden ja tuloksellisuuden välillä. Tuloksellisuus kertoo, että muutos tapahtui – vaikuttavuus pyrkii selvittämään, mistä muutos johtui. Lastensuojelussa tämä erottelu on tärkeä: pelkkä tulos ei riitä, jos emme tiedä, mikä siihen vaikutti.

Vaikuttavuus kytkeytyy suoraan näyttöön perustuvaan sosiaalityöhön. Toimintatapojen tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon, ja vaikutuksia pitäisi voida mitata selkeästi: mikä toimii, kenelle, missä tilanteessa ja miksi. Vaikuttavuus ei ole aina myönteistä, se voi olla myös neutraalia tai jopa kielteistä.

Sosiaalialalla vaikuttavuutta voidaan tarkastella sekä yksilö- että rakenteellisella tasolla. Rakenteellinen vaikuttavuus liittyy esimerkiksi palvelujärjestelmän tehokkuuteen ja resurssien käyttöön. Yksilötasolla tarkastellaan asiakkaan elämänmuutoksia ja sitä, voidaanko näitä muutoksia mitata luotettavasti.

Sosiaalityössä tämä työ on vaikeaa mutta välttämätöntä. Jokaisen asiakkaan elämä on ainutlaatuinen, eikä yksittäistä mittaria voida soveltaa kaikkiin. Tarvitaan monipuolisia, tilanteeseen sopivia arviointimenetelmiä ja ennen kaikkea vahvaa tutkimustietoa.

Vaikuttavuus ei ole vain tekninen tavoite, vaan osa sosiaalityön ydintä ja ammatillista vastuuta. Se auttaa kohdentamaan palveluita oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan ja oikein perustein.

Lopulta kysymys on lapsen oikeudesta saada apua, joka todella toimii!

sosiaalityöntekijä ja seuran hallituksen jäsen Joni Lähteenmäki]]><![CDATA[Kuntouttavan työtoiminnan alasajo ja raakojen omenoiden poimintaa]]>Sat, 26 Apr 2025 07:50:40 GMThttps://sosiaalityontekijoidenseura.fi/blogi/kuntouttavan-tyotoiminnan-alasajo-ja-raakojen-omenoiden-poimintaaKuntouttavaan työtoimintaan kaavaillaan suuria muutoksia, kun Suomen nykyinen hallitus pyrkii lakkauttamaan kuntouttavan työtoiminnan sosiaalihuollollisena palveluna. Tämä heilauttaa monet tahot liikkeeseen, mutta millaiseen ja mihin suuntaan? Keskustelu tästä pitkäaikaistyöttömien palvelusta on hautautunut muiden sote-palveluiden säästöpuheen alle. Niinpä pyrin seuraavassa nostamaan esiin muutamia uudistuksen mahdollisesti haitallisia mutta myös lupaavia seurauksia.

Syvään juurtunut ja moninaiseksi versoillut aktivointipalvelu
Kuntouttava työtoiminta on juurtunut reilun 20 vuoden olemassaolonsa aikana syvälle suomalaisen sosiaalihuollon ja työllisyydenhoidon rajamaastoon. Tämä aluksi alle 25-vuotiaille työttömille suunnattu aktivointipalvelu on versoillut vuosien varrella koskettamaan koko työikäistä väestöä ja saanut osakseen monimuotoisia toteutusmuotoja perinteisestä työpajatyöskentelystä, ryhmämuotoisiin työvalmennusryhmiin ja jopa etäyhteydellä järjestettyyn palveluun. Työllistymistä edistävänä palveluna se on viimesijainen tarkoittaen, että työttömälle työnhakijalle on ensiksi tarjottava muita työvoimapalveluja esimerkiksi työkokeilua. Jos työttömän toimintakyky tai elämäntilanne ei sovellu ensisijaisten palveluiden suorittamiseen, määrittyy kuntouttava työtoiminta aktivoinnin lähtöruuduksi. Palvelun viimesijaisuudesta huolimatta se on muodostunut yleiseksi ensiaskeleeksi, jota sosiaalipolitiikan professori Juho Saari kuvailee uudeksi sosiaaliseksi käytännöksi pitkäaikaistyöttömyyden haasteeseen vastaamisessa (1).

Sosiaalihuollolla, tarkemmin ottaen aikuissosiaalityöllä, on ollut aina keskeinen rooli kuntouttavan työtoiminnan suunnittelussa ja siihen asiakkaiden ohjaamisessa. Palveluun ohjaudutaan aktivointi- tai monialaisen työllistymissuunnitelman perusteella, mikä velvoittaa sosiaalihuollon mukana oloa. Suunnitelma laaditaan pitkäaikaistyöttömän, työvoimaviranomaisen ja sosiaalihuollon edustajan kesken. Suunnitelman kolmikannassa on korostunut ajatus siitä, että palvelua mahdollisesti tarvitseva työtön tarvitsee työllistymisensä haasteiden lisäksi apua ja ammatillista silmää elämäntilanteensa sekä toimintakykynsä pulmiin.

Heittopussi ja säästökohde sote-uudistuksissa
Petteri Orpon hallitusohjelmassa kuntouttava työtoiminta on otettu uudistusten kohteeksi. Hallitus haluaa uudistaa palvelua niin, että se palautetaan hyvinvointialueilta takaisin paikkakuntien järjestämisvastuulle. Samalla kuntouttava työtoiminta muutettaisiin ”uudeksi matalan kynnyksen työllistymispalveluksi”, jota kunnan työvoimaviranomainen yksin hallinnoi. Suunnitteilla olevaa uudistusta on esitelty hallituksen sote-leikkausten 27.3.2025 yhteydessä, joten siihen kytkeytyy myös julkissektorin säästötavoitteita (2). Koska kuntouttavasta työtoiminnasta on tullut nykyajan sosiaalinen normi, tarkoittaa mittava muutos samalla myös muutosta sen parissa toimiville ihmisille; palvelunkäyttäjälle eritoten.

Osa kuntouttavan työtoiminnan myllerryksestä nytkähti liikkeelle jo ennen nykyistä hallitusohjelmaa. Sote-palvelut siirtyivät hyvinvointialueiden vastuulle vuonna 2023. Työllisyydenhoito sen sijaan ui vastavirtaan tullen valtiolta paikkakuntien toteuttamaksi viranomaistyöksi. Kuntouttavaa työtoimintaa on nyt ehditty järjestää hyvinvointialueilla reilun parin vuoden ajan – järjestää mutta myös lopettaa ja keskittää. Hyvinvointialueet ovat lakkauttaneet kuntouttavan työtoiminnan tuottamissopimuksia järjestökentältä, kun hyvinvointialueiden säästöjä ryhdyttiin toteuttamaan (3)(4)(5). Erityisesti pienten paikkakuntien työtoimintapaikkoja ehdittiin lopettaa, mutta kuin kiusoitellen palvelun järjestämisvastuu on nyt jo palaamassa takaisin myös näille pienemmille paikkakunnille. Kun yhteistyötahoja on lakaistu pois, uudistetun palvelun ylösajo tapahtunee ilman näitä järjestötoimijoita.

Asenne heikossa asemassa olevia kohtaan ”amerikkalaistuu”
Kun vanhoja toimijoita on hävinnyt, syntyy tilausta ja puitteita kuntouttavaa työtoimintaa korvaavan palvelun uusille järjestäjille. Uutta palvelua saa nimittäin laillisesti toteuttaa myös yksityisissä yrityksissä. Tämä on yhteiskuntapoliittisesti mullistava muutos, koska kuntouttavaa työtoimintaa ohjaava laki on aina kieltänyt palvelun toteuttamisen yksityisissä yrityksissä. Mitä ilmeisimmin lainsäätäjä on aiemmin tiedostanut riskin, että heikossa työmarkkina-asemassa olevan ja kuntoutusta tarvitsevan henkilön työpanosta ei ole eettisesti viisasta asettaa ilmaisena työnä tarjolle yritysten käyttöön. Kuntoutujan hyväksikäytön riski kasvaa, jos yritysmaailmassa jokainen firma ei olekaan korkeamoraalinen toimija.

Kuntoutujan työpanoksen hyödyntäminen liikevoiton tavoittelussa muuttaa yhtäältä sosiaaliturvajärjestelmää entistä selkeämpään vastikkeellisuuteen, kun työttömyys- tai perusturva on ansaittava palkattomalla työllä. Toisaalta palkansaajat eli työsuhteiset ihmiset saattavat kärsiä tilanteesta, kun heidän työtänsä voidaan korvata halvemmalla tuotantotavalla eli kuntoutujien työpanoksella. Huoleni perustuu siihen, että Kuntaliiton mukaan uuden matalan kynnyksen palvelun periaate noudattaa työkokeiluun liittyviä järjestämisperiaatteita. Kaikkinensa nämä riskit avaavat ovea entistä yhdysvaltaisemmalle workfare-yhteiskunnalle, jossa heikossa työmarkkina-asemassa olevat henkilöt ovat riittoisaa, järjestymätöntä ja halpaa työvoimaa. Jos tämä itsessään ei näytä eettisesti pulmalliselta, niin työttömien lukkiutuminen palkattomien työkokeilujen kaltaiseen kierteeseen kielii järjestelmän petoksesta heitä kohtaan. Työkokeilu on myös puutteellisesti työllistymiseen johtavaa, tosin paremmin kuin kuntouttava työtoiminta (6).

Uudistuksen mahdollinen ansio – puuttuminen kuntouttavan työtoiminnan helmasyntiin
Uudistus voi enteillä kuitenkin myös jotain myönteistä osalle työttömistä. Kuntouttavaan työtoimintaan on ohjattu vuosien ajan henkilöitä, joiden toimintakyvyssä tai osaamisessa ei ole ollut merkittävää vikaa (7). Heidän taidoilleen ei ole löytynyt työmarkkinoilta kysyntää, joten pitkittynyt työttömyys on johdattanut heidät velvoittavaan aktivointiin, jotta paikkakunta on säästynyt työmarkkinatuen osuuksien maksuvastuulta (8). Näille työttömille Kuntaliiton tituleeraama ”työelämälähtöisempi ja vaikuttavampi” uusi työllistymistoimenpide voi olla perusteltu, vaikka sen ero työkokeiluun vaikuttaa tällä hetkellä lähinnä veteen piirretyltä viivalta. Tällä perusteella kuntouttavaan työtoimintaan ohjatut työttömät lienevät hallituksen kohteena, koska uudistuksen keskiössä ovat nimenomaisesti kuntouttavan työtoiminnan työhön suuntaavat palvelut. Epäselvyys leijuu kuitenkin määritelmän yllä, koska laki kuntouttavasta työtoiminnasta ei määrittele tällaista palvelun alalajia.

Optimistinen luotto työvoimaviranomaiseen, epäilys sosiaalihuoltoon
Samalla kun tämä ”työhön suuntaava” kuntouttava työtoiminta siirtyy takaisin paikkakunnille, heittää se jäähyväiset hyvinvointialueille jäävälle sosiaalihuollolle, jonka tehtäväksi jää kuntouttavaan työtoimintaan kykenemättömien henkilöiden sosiaalinen kuntoutus. Pesäeron tekeminen näiden keskenään sotkeutuneiden palveluiden välille on tervetullutta, mutta se todennäköisesti heikentää sosiaalisen kuntoutuksen palvelutasoa. Sosiaalista kuntoutusta toteutetaan nykyisin tavanomaisesti velvoittavan kuntouttavan työtoiminnan kyljessä esimerkiksi työtoiminnan työpajoissa: tätä lienee kaikkien arvostama synergia. Jatkossa hyvinvointialueiden pitäisi siis löytää raha ja motivaatio järjestää sosiaalista kuntoutusta ilman aktivoinnin tarjoamaa ryhtiä ja budjetoitua rahoitusta. Näkymä ei ole kovin rohkaiseva.

Kunnan työvoimaviranomainen saa korvaavan palvelun yksin vastuullensa, jolloin aktivointi- tai monialaista suunnitelmaa ei enää tarvita; tavanomainen työllistymissuunnitelma riittää. Tämä yhtäältä sysää suuren roolin työvoimavirkailijalle yrittää ymmärtää työttömän asiakkaansa kokonaistilannetta, mutta toisaalta sulkee sosiaalihuollollisen näköalan pois suunnitelmista. Tämä on tulkittavissa vahvaksi signaaliksi Suomen hallitukselta, etteivät pitkäaikaistyöttömien yksilölliset tilanteet ole enää sosiaalihuollollinen kysymys. Niinpä työvoimavirkailijan pitää järkeillä omalla valistuneella näkemyksellään sosiaalihuollon palvelutarve asiakkaastaan. Hallitusohjelmaa puntaroinut Kuntaliitto tulkitsee optimistisesti työvoimaviranomaisen tuntevan työelämän ja työnhakijoiden tarpeet, vaikka viittaa samaisessa mietinnössään tutkimuksiin, etteivät työvoimavirkailijat onnistu tehtävässään ”kovin hyvin”. Näen, että hallitus odottaa pitkäaikaistyöttömien työmarkkinavalmiuksien edistämisen tapahtuvan sutjakkaammin, kun pitkäaikaistyöttömän omasta toimijuudesta ja arjen hallinnasta enemmän kiinnostunut sosiaalihuolto jätetään taka-alalle aktivointiprosessista (9).

Kuntouttavan työtoiminnan sisällön parempi tuntemus maadoittaisi uudistusinnon hurmosta
Kuntouttavan työtoiminnan ”lohduttomaksikin” luonnehdittu (10) kyky työllistää palvelunkäyttäjiään suoraan avoimille työmarkkinoille lienee seikka, johon hallitus haluaa puuttua vaihtamalla ainakin osan palvelusta toiseen. Koska pitkäaikaistyöttömien terveydentila, päihdeongelmat ja pienituloisuuden aiheuttamat haasteet ovat kasautuneet vuosien tai jopa vuosikymmenten varrella, voi kriittisesti kysyä, kuinka nopeaan tai pysyvään työllistymiseen uudenlaisella palvelulla lopulta päästään? Vuosien ajan kieroon kehittynyt elämäntilanne ei ole kuntouttavassa työtoiminnassakaan oikaistavissa muutamissa kuukausissa. Kuntoutusta tarvitsevien työttömien sysääminen oikeille työpaikoille työllistymisen toiveissa vertautuu malttamattomaan yritykseen poimia omenasato omenapuun vasta kukkiessa. Tiedän aikuissosiaalityötä tehneenä sosiaalityöntekijänä, ettei työskentely kovia kokeneiden ihmisten kanssa toimi kvartaaleissa, vaan kantaa hedelmää vasta pitkän odottamisen ja kypsyttelyn jälkeen – ja melko usein pelkästä kukinnostakin on syytä olla iloinen.

Kuntouttavassa työtoiminnassa on puutteita ja väärin ohjattuja palvelunkäyttäjiä, mutta siitä huolimatta sen perusidea on sekoitus vastikkeellista aktivointia sekä arjen henkireikää tiukoissa elämäntilanteissa kamppaileville suomalaisille. Reippaat uudistukset voivat luoda dynaamista ja vastuuta kantavaa imagoa lainsäätäjästä, mutta merkittävämpää ja vastuullisempaa olisi lainsäätäjälle tuntea nykyisen palvelun moninaiset piirteet. Kuntouttava työtoiminta on hiljaisuudessaan alati kehittynyt ja kehittyvä palvelukokonaisuus työvalmennuksineen ja digi-kursseineen piilevistä ekologisista hyödyistä puhumattakaan.

Sosiaalityöntekijä ja sosiaalityön väitöskirjatutkija Ossi Laaksamo

Lähteet
Kirjoituksessa on hyödynnetty Petteri Orpon hallitusohjelman kirjausta kuntouttavasta työtoiminnasta, Kuntaliiton tekemää mietintöä kyseisestä kirjauksesta, kuntouttavaa työtoimintaa säätelevää lakia sekä loppuvuodesta 2025 julkaistavaa väitöstutkimustani kuntouttavasta työtoiminnasta. Niiden lisäksi lähteinä ovat olleet:

(1) Saari, J. (2024). Harvinainen hetki: Hyvinvointivaltio valinkauhassa.
(2) Valtioneuvosto (2025). https://valtioneuvosto.fi/-/10623/hallitus-linjasi-korvaavista-saastoista-sosiaali-ja-terveydenhuoltoon
(3) Satakunnan Kansa (2024). https://www.satakunnankansa.fi/satakunta/art-2000010350814.html
(4) Turun Sanomat. (2024). https://www.ts.fi/uutiset/6319234
(5) Aamulehti (2024). https://www.aamulehti.fi/pirkanmaa/art-2000010851181.html
(6) Työ- ja elinkeinoministeriö (2021): https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163497
(7) Mäntyneva, P. (2020): Aktiivisen sosiaalipolitiikan ytimessä: Etnografinen tutkimus kuntouttavasta työtoiminnasta.
(8) Saikku, P. (2016). Vaikeasti työllistyvien palvelurakenteet kunnissa: aktivoinnin ja sosiaalityön yhteydet muuttuvassa tilanteessa.
(9) Blomgren, S. (2023). Palvelut ja etuudet heikossa työmarkkina-asemassa olevien toimijuuden tukena.
(10) Aho, S., Tuomala, J., Hämäläinen, K., & Mäkiaho, A. (2018). Työvoimapalvelujen kohdistuminen ja niihin osallistuvien työllistyminen (Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 19/2018).
]]>