Jätimme 29.5.2026 Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopalveluun lausuntomme hallituksen esitykseen laiksi sosiaalihuoltolain ja siihen liittyvien lakien muuttamisesta. Lausunto on luettavissa myös alla tässä blogissa.

Osittain kyllä.

Perustelut tiiviisti esityksen kannatettavuudesta:
Hyvinvoinnin edistämisen säätelyn selkeyttäminen ja ehdotetut muutokset ovat lähtökohtaisesti erittäin kannatettavia, koska tätä kautta on mahdollista tukea palvelujärjestelmän painopisteen siirtämistä ongelmien korjaamisesta ennaltaehkäisyyn. 

Hyvinvoinnin edistäminen kuitenkin on jo nykyisessä sosiaalihuoltolaissa omassa luvussaan, eikä sen toteutuminen tästä huolimatta ole riittävästi edistynyt. Järjestelmän painopisteen siirto hyvinvoinnin edistämiseen on valtava kulttuurinen muutos, ja tilannetta vaikeuttavat nykyisen lakiesityksen henkilöstövähennykset sekä hallituksen sote-järjestöihin kohdistamat leikkaukset. Pelkästään lakipykälän täsmentäminen ei tule riittämään tarvittavaan muutokseen, vaan suuntaa on vahvistettava riittävillä resursseilla, tuella ja ohjauksella sekä tutkimuksella. 

Esityksen mukaan hyvinvointia edistäviä väestötason toimia ovat arjen ympäristöjen, palveluiden ja päätöksenteon kehittäminen erityisesti rakenteellisen ja yhteisöllisen sosiaalityön keinoin, laajassa poikkihallinnollisessa yhteistyössä. Yksilötasolla hyvinvointia taas edistävät mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua mielekkääseen, omia yhteisöjä palvelevaan tekemiseen. 

Tämä ihmisten perustarpeisiin vastaaminen niin rakenteiden kuin yksilöllisen vuorovaikutuksen tasollakin on sosiaalityön ja sosiaalihuollon ydintä. Hyvinvoinnin edistämisen kappaleen tulisi siis itse asiassa olla koko sosiaalihuoltolain ydin ja lähtökohta. Lisäksi lainsäädännön tasolle on nostettava ymmärrys siitä, että perustarpeisiin vastaamisessa on kyse sosiaalisesti kestävän kehityksen turvaamisesta, kuten planetaarisessa hyvinvoinnissa hahmotetaan.

Lakiesityksessä ehdotettu käsitteellinen painopisteen muutos pois palvelutarpeista on tärkeä, mutta hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta vielä riittämätön. Kun tunnistetaan, että hyvinvointia edistää edellä mainittuihin psykologisiin perustarpeisiin vastaaminen, on sosiaalihuoltolain lähtökohtana oltava tuen tarpeiden rinnalla ennen kaikkea ihmisten osallisuuden ja autonomian kaltaiset perustarpeet. 

Esimerkiksi työikäisten sosiaalityön asiakkailla merkittävä osa sosiaalisista ongelmista kytkeytyy mielekkäiden, vastavuoroisen tuen mahdollistavien turvallisten yhteisöjen puutteeseen. Yksilö- ja ongelmakeskeinen työ on riittämätön vastaamaan tähän haasteeseen, mutta yksilölliseen työhön ohjaavat rakenteet ovat niin voimakkaita, että hyvinvointialueet tarvitsevat vahvaa ohjausta suunnan kääntämiseen. Esimerkkejä kuitenkin on, mikäli niitä halutaan hyödyntää - esimerkiksi Varsinais-Suomen hyvinvointialueella Raision Olkkari on toiminut edelläkävijänä yhteisöllisessä työssä, ja työikäisten rakenteellisen sosiaalityön verkoston tulevaisuustaajuus -työskentelyssä hahmoteltiin monipuolisia yhteisötaloja, joihin nykyisiä resursseja voisi siirtää. Näissä esimerkeissä sosiaalihuollon ammattilaiset toimivat tärkeässä, yhteisön voimavaroja mahdollistavassa ja tukevassa roolissa, tarpeen mukaan myös yksilöllisesti tukien. Tätä kautta säästöjä voitaisiin tavoitella vaarantamatta hyvinvoinnin edistämisen tavoitteita.

On ristiriitaista, että lakiesityksessä esitetään sosiaalityöntekijöiden osaamisen kohdentamista koko ajan rajatummin erityistä tukea tarvitseville ihmisille, mutta samalla tunnistetaan hyvinvoinnin edistämisessä väestötason toimien tarve. Sosiaalityön arvokkaimpien tavoitteiden saavuttaminen edellyttääkin paitsi haavoittuvimpien ja vaikeimmin oireilevien ihmisten kanssa työskentelyä, myös ja ennen kaikkea turvallisten yhteisöjen luomista kaikille. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitsemme yhteisöjä, joissa monimuotoisuus ja vastavuoroinen huolenpito nähdään rikkautena, ja tällöin muutosta on tapahduttava koko yhteiskunnassa, ei vain oireilevissa ihmisissä.

Esityksen mukaan hyvinvoinnin edistämisessä tulee käyttää vain vaikuttavia toimia, joiden tulee perustua ammatilliseen asiantuntemukseen ja tutkittuun tietoon niiden vaikuttavuudesta. Tämä näkökulma ja tavoite on erittäin kannatettava, mutta sen mahdollistamiseksi sosiaalityön tutkimukselle ja tietoon perustuvan toiminnan kehittämiselle on turvattava nykyistä paremmat resurssit ja rakenteet. ​

Ei.

Perustelut tiiviisti:
Uudessa työikäisten toimintakyvyn ja osallisuuden tuen palvelussa huolestuttaa eritoten se, miten hyvinvointialueet järjestävät eri asiakasryhmien palvelut ja kykenevät vastaamaan hyvin heterogeenisen asiakasryhmän tarpeisiin.
 
Aiemmin kuntouttavassa työtoiminnassa on ollut aikuisia pitkäaikaistyöttömiä, jotka tähtäävät eteenpäin muihin työllistämispalveluihin kuten työkokeiluun ja sitä kautta varsinaiseen työelämään. Sosiaalisen kuntoutuksen palveluissa on ollut sekä työttömiä mutta usein myös kuntoutustuella tai pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä olleita asiakkaita, joiden päivärytmin, sosiaalisen kanssakäymisen ja arjen hallinnan tukemiseen on pyritty vastaamaan sosiaalisen kuntoutuksen palveluilla. Sosiaalista kuntoutusta on voitu järjestää hyvinvointialueilla ryhmämuotoisena ja yksilöllisenä tukena asiakkaiden tilanteita vastaavasti. Sosiaalista kuntoutusta on hyvinvointialueilla käytetty aiempina vuosina vastaamaan hyvin monimuotoisiin asiakastilanteisiin ja palvelun tarpeisiin. Jossain kohtaa sosiaalisen kuntoutuksen ostopalvelujen kustannukset kasvoivat voimakkaasti juuri edellä mainitusta syystä. Hyvinvointialueiden säästettyä menoistaan voimakkaasti vuosina 2024 ja 2025 sosiaalisen kuntoutuksen ostopalveluja lakkautettiin merkittävästi. Omalla palvelutuotannolla on paikattu ostopalveluissa olleiden asiakkaiden tarpeita, mutta ehkäpä kaikkein vaativimmat asiakkaat ovat jääneet palvelujen ulkopuolelle. Vammaisten henkilöiden työtoiminta taas on ollut tärkeä työelämään osallisuuden tuki vammaisille henkilöille, jotka eivät vammansa vuoksi ole kykeneviä tavalliseen työhön tai eivät pysty tekemään sitä kuin osa-aikaisesti.

On siten huomattava, että uuteen toimintakyvyn ja osallisuuden tuen palveluun voisi hakeutua todella erilaisista lähtökohdista ja eriasteisesti työkykyisiä asiakkaita. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa hyvinvointialueilla on suuri houkutus niputtaa yhteen hyvin erilaisten ja erilaisia tarpeita omaavien asiakkaiden osallisuuden tuen palvelut, jolloin kokonaisuudesta tulee sekava ja hallitsematon palvelu, joka ei lähtökohtaisesti kuntouta eikä tue asiakkaiden osallisuutta eikä toimintakykyä. Tällöin sekä asiakkaat että heidän kanssaan työskentelevät ammattilaiset kärsivät.

Uusi työllisyyden ja osallisuuden palvelu on tarkoitus olla määrärahasidonnainen. Palvelun toteuttamista määrärahasidonnaisena perustellaan esityksessä sillä, että se antaa vapaammat toteuttamistavat palvelun järjestäjälle. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelut on toteutettu aiemmin hyvinvointialueilla määrärahasidonnaisina ja sitä kautta palvelun toteuttamiselle onkin ollut vapaammat kädet, mutta kääntöpuolena on ollut se, että palvelusta on voitu tällöin tiukkoina aikoina säästää helposti. Työllisyyden ja osallisuuden tuen palvelun toteutuminen ja jatkuvuus olisi tällöin vaakalaudalla, kun hyvinvointialueilla on tarve säästää.

Esityksessä arvellaan asiakkaiden vapaaehtoisuuden osallistua palveluun lisäävään asiakkaiden motivaatiota osallistua työ- ja toimintakykyä edistäviin palveluihin. Osallistuminen kuntouttavaan työtoimintaan ja sen sidos asiakkaan oikeuteen saada työttömyysturvaa on toki asiakasta velvoittavaa, mutta samalla myös motivoivaa. On siten lähtökohtaisesti erikoista, että esityksessä ajatellaan asiakkaiden motivoituvan osallistumiseen paremmin, mikäli sidosta työttömyysturvaan ja taloudelliseen tukeen ei ole. Usealle pitkäaikaistyöttömälle oikeus työttömyysetuuteen, kulukorvauksiin ja tuki matkakuluihin on ollut sekä merkittävä motivaatiotekijä että taloudellinen kannustin ajatellen pienellä etuudella elävää asiakasryhmää. Jos ja kun kuntouttavassa työssä on tarkoitus myös tuottaa mielekästä tekemistä ja arvoa, josta esimerkkinä vaikka Ekotorin erinomaiset palvelut, työstä on perusteltua maksaa palkkaa. ​

Osittain kyllä.

Perustelut tiiviisti:
Lakiesityksen kirjaamista koskevien muutosehdotusten yhtenä tausta-aineistona on käytetty STM:n loppuvuodesta 2024 teettämää selvitystä kirjaamisen kuormittavuudesta ja hyötykäytöstä hyvinvointialueiden kokemana. Selvityksen aikaan asiakas- ja potilastietojärjestelmät ovat olleet todella pirstaleisia, eikä esimerkiksi sosiaalihuollossa ollut vielä siirrytty käyttämään järjestelmiä, joiden kautta asiakastietoja tallennettaisiin reaaliaikaisesti valtakunnalliseen Kanta-arkistoon. Sosiaalihuollon osalta vastaajaryhmänä painottuu iäkkäiden palvelut (1203 vastaajaa iäkkäiden palveluista / 3020 vastaajaa koko sosiaalihuollosta) ja ammattiryhmittäin katsottuna kaikista vastaajista vain 5% oli sosiaalityöntekijöitä (n=472) ja 8% sosiaaliohjaajia (n=706). Selvitys ei anna sosiaalihuollon osalta riittävän kattavaa kuvaa, jonka pohjalta voisi tehdä hyvin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä sosiaalihuollon asiakastietojen kirjaamisen kehittämistarpeista. Kuitenkin lakiesityksessä näin tehdään, ja osa muutosehdotuksista on sosiaalihuollon toiminnan sekä asiakkaan oikeusturvan kannalta haitallisilta. Etenkin tuen tarpeen arvioinnin sekä asiakassuunnitelman kirjaaminen ovat suunnitelmallisen sosiaalihuollon toiminnan kannalta olennaisia asiakirjoja - näihin on tarkoitus kirjata työskentelyn perusta, asiakkaan tuen tarpeet, työskentelyn tavoitteet ja arvioinnin mittarit. Mikäli lainsäädännöllä heikennetään näiden asiakirjojen merkitystä, on vaikeaa seurata ja arvioida, edetäänkö työskentelyssä systemaattisesti tavoiteltuun suuntaan.

Kirjaamisvelvoitteen sanamuotojen muutos avustavasta henkilöstä palvelun antamiseen osallistuvaan muuhun henkilöön on selkeä. Sanapari “tarpeelliset ja riittävät tiedot” korvautuisi olennaisilla ja riittävillä tiedoilla. Keskeistä on, että ammattilaisten osaamista ja eettistä harkintaa asiakastilanteiden riittävään ja tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen vahvistetaan. Kirjaamisella on kuitenkin olennaisia oikeusvaikutuksia niin asiakkaan kuin työntekijän kannalta.

Asiakastietolain 37§:ästä ehdotetaan poistettavaksi kirjaamisvelvoitteen alkamisen säätely. Sinänsä on hyvä suunta, että jo ohjauksesta ja neuvonnasta olisi tarvittaessa mahdollista kirjata sosiaalihuollon asiakirjoihin. Onko kuitenkin vaarana, että kirjaamisen aikavelvoitteen poisto tuo asiakastyön kirjaamiseen tarpeetonta viivettä tai lisää epäselviä tai epäyhtenäisiä käytäntöjä siitä, milloin asiakastietoja aletaan kirjata?

Se, että asiakassuunnitelman sisällöistä säädettäisiin jatkossa vain Asiakastietolain 43§:ssä, vaikuttaa selkeältä ja on järkevää ohjata kirjaamista siihen suuntaan, että asiakassuunnitelma on asiakkaan näkökulmasta aidosti myös kokoava asiakirja. Mikäli palvelutarpeen arvioinnista luovutaan, kuten lakiesityksessä ehdotetaan, on asiakassuunnitelman huolellinen laatiminen entistä tärkeämpää, jotta kaikilla asianosaisilla on yhtenevä käsitys sosiaalihuollon työskentelyn lähtökohdista ja tavoitteista.

Kirjaaminen ei ole ainoastaan hallinnollinen velvoite tai tiedon siirtämisen väline, vaan sillä on keskeinen merkitys sosiaalihuollon ammatillisessa päättelyssä, harkinnassa ja päätöksenteossa. Kirjauksissa tehtävillä valinnoilla – kuten mitä tietoa kirjataan, millä tavoin asiakkaan tilannetta jäsennetään, millaisia oletuksia tehdään ja miten niitä perustellaan – on keskeisiä konkreettisia seurauksia toteutuvalle käytännön työlle.

Tämän lisäksi kirjaaminen on usein ainoa keino siirtää tietoa asiakkaan tilanteesta eri toimijoiden välillä. Se luo perustan asiakkaan palvelupolulle ja vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisia johtopäätöksiä asiakkaan tilanteesta tehdään jatkossa. Tästä syystä kirjaamisen sisällöllinen laatu on keskeinen osa asiakasturvallisuutta ja palvelujen vaikuttavuutta. Erityisen tärkeää on, että kirjaaminen mahdollistaa työntekijän tekemän ammatillisen harkinnan näkyväksi tekemisen. ​

Osittain ei.

Perustelut tiiviisti:
Lakiesityksessä esitetyt heikennykset sosiaalihuollon resurssointiin, yhdistettynä siihen ettei sosiaalihuollon kehittämistä ja tutkimusta riittävästi turvata, vaarantavat yhteiskunnallista turvallisuutta. Jo aiemmin hallitus on tehnyt lukuisia päätöksiä, joilla on ollut kielteistä vaikutusta pienituloisiin ja muutoin haavoittuvassa asemassa oleviin henkilöihin. Työikäisiin ja lapsiperheisiin kohdentuneet sosiaaliturvan heikennykset ovat olleet näistä suurimpia. Nyt esitettävistä uusista muutoksista suurimmat muut kokonaisriskit on tunnistettu liittyvän kuntouttavan työtoiminnan poistumisen vaikutuksiin vaikeasti työllistyviin asiakkaisiin. 

Lakiesitys tunnistaa, että ehdotettavien asiakasprosessia koskevien muutosten vaikutus asiakkaiden asemaan arjessa riippuu paljon siitä, onko hyvinvointialueilla käytettävissä asiakasprosessin eri vaiheissa riittävästi sosiaalihuollon ammattihenkilöitä ja kehitetäänkö hyvinvointialueilla asiakastyötä lain mahdollistamalla tavalla. Sama huomio hyvinvointialueiden käytettävissä olevista resursseista on nostettu esityksessä esiin useassa eri kohdassa, eri asiakasryhmien kohdalla, ja todettu, että riittämättömät resurssit lisäävät riskiä palveluprosessien viivästymiselle tai palvelujen heikentymiselle. Taloudellisten säästöpaineiden myötä on huomattava riski sille, ettei hyvinvointialueilla ole käytettävissä riittävää määrää resursseja eikä sosiaalihuollon ammattihenkilöitä. Rakenteellisen ja yhteisöllisen työn mahdollisuudet lakiesityksessä tunnistetaan, mutta todellisuudessa esitetyt säästötoimenpiteet riskeeraavat uudistuksen tavoitteet ja toimivuuden asiakaskontaktin ensimmäisestä vaiheesta alkaen.

Esityksellä toivotaan olevan positiivisia vaikutuksia siiloutuneiden ja keinotekoisten palvelurakenteiden purkamiseen. Kuitenkin joustavampi sääntely yhdistettynä hyvinvointialueiden erilaisiin resursseihin, lähtötilanteisiin ja muutosvalmiuteen tulee todennäköisesti vain lisäämään alueellista eriarvoisuutta niin asiakkaiden kuin työntekijöiden näkökulmasta. Näitä negatiivisia vaikutuksia lakiesityksessä on tuotu esiin, mutta niille ei ole annettu riittävästi painoarvoa. 

On helppo olla samaa mieltä siitä, että esitykseen liittyvien riskien ehkäiseminen edellyttää erittäin vahvaa toimeenpanon tukea, jossa huomioidaan samanaikaisesti uudistettavat sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudet, kuten lastensuojelulain kokonaisuudistus ja sosiaalihuollon ammattihenkilölakiin tehtävät muutokset. Riskien ehkäisemistä ei saa kuitenkaan jättää kouluttamisen ja tiedottamisen varaan. Vastuullinen toiminta suhteessa riskeihin edellyttää resursseja ja vahvaa ohjausta.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta,
puheenjohtaja Veera Niemi

sekä lausuntotyöryhmään kuuluneet seuran jäsenet Karoliina Hiltunen, Päivi Malinen, Anu Ropponen ja Sohvi Salomaa.

Sosiaalityö on yksilö- ja rakennetasolla tehtävää muutostyötä, jolta edellytetään vaikuttavuuden osoittamista. Vaikuttavassa palvelussa riittävä ja oikea-aikainen työ estää toistuvan tuen tarpeen tulevaisuudessa. Sen seurauksena esimerkiksi nuoren aikuisen toimintakyky paranee pitkäkestoisesti. Vaikutukset voivat näkyä myös muualla: esimerkiksi aikuissosiaalityön asiakkailla toimeentulotuen tarve näyttää olevan vähäisempi kuin niillä, joilla asiakkuutta ei ole. Toimeentulotukea maksetaan Suomessa vuosittain miljardi euroa. Yliopistollisena tieteenalana sosiaalityö tuottaa jatkuvasti uutta tietoa palveluiden vaikuttavuudesta samalla tunnistaen, että akuutti tarve lisätiedolle on kiistaton. Vaikuttavien palveluiden toteuttamisen ensisijainen haaste on se, ettei resursointia tehdä tutkimusperusteisesti.

STM:n asettama työryhmä on antanut ehdotuksensa, miten hallituksen 100 miljoonan euron vuotuiseen säästötavoitteeseen sosiaalipalveluiden osalta päästään. Kommentoimme tässä niistä muutamia.

Ehdotuksessa hyvinvointialueet voivat jatkossa päättää omasta sosiaalipalveluvalikoimastaan. Ehdotus on ristiriidassa hyvinvointialueuudistuksessa asetettujen tavoitteiden kanssa muuttaen nykytilaa merkittävästi. Uudistus voi johtaa pyrkimykseen välttää kalliimpia palveluvelvoitteita sekä valita tulosindikaattorit omia tavoitteita hyödyntäen, mikä lisää riskiä alueellisille eroille ja hankaloittaa vaikuttavuuden seuraamista.

Työryhmä on myös ehdottanut, että säästöjä saavutettaisiin toteuttamalla asiakkaan tuen tarpeiden arviointi ja palveluiden suunnittelu jatkossa muun työn ohessa. Ehdotus jättää huomiotta sen, että sosiaalipalveluiden vaikuttavuuden ehtona on asiakkaan kokonaistilanteen ja siihen johtaneiden tekijöiden tunnistaminen sekä näihin sopivan avun löytäminen. Työ tulisikin tehdä vielä perusteellisemmin. Tiedämme, että pieni joukko asiakkaita käyttää sote-palveluista suuren osan - usein apua saamatta.

Esityksessä ehdotetaan monin paikoin ammattihenkilöiden pätevyysvaatimusten alentamista, mutta myös uuden vaikuttavuudesta ja lainmukaisuudesta vastaavan viranhaltijan toimen perustamista. Ehdotus uudesta viranhaltijasta on kannatettava, mutta ratkaisevinta on työnjako. Ammattiin liittyvää henkilökohtaista osaamista tai vastuuta ei voi delegoida. Esimerkiksi sosiaalityö ja sosiaaliohjaus ovat sisällöltään ja tavoitteiltaan eri ammatteja. Sosiaalityöntekijän pätevyys takaa, että asiakastilanteessa ratkaisut tehdään tiukkojen juridisten, tieteellisten, eettisten ja vaikuttavuusperusteisten vaatimusten mukaisesti. Sosiaaliohjaus on yhtä lailla välttämätöntä, mutta käytännönläheisempää asiakkaiden arkea tukevaa ja ohjaavaa työtä. Yhdessä nämä kaksi ammattia muodostavat toimivan kokonaisuuden, mutta eivät korvaa toisiaan.

Työryhmän ehdotuksessa lapsen perusoikeuksiin puuttuvia rajoitustoimia tai kiireellisiä sijoituksia voisi tulevaisuudessa valmistella tai tehdä lapsen sosiaalihuoltolain mukainen omatyöntekijä. Työryhmä ei varsinaisesti esitä pätevyysvaatimusten alentamista, mutta kokonaisuus – yhdessä keskeneräisen lastensuojelulain uudistuksen kanssa – jättää useita keskeisiä kysymyksiä avoimiksi. Haluamme muistuttaa, että kaikki lapsen etua koskevat päätökset ovat poikkeuksellisen vaativia, ja niiden tulee perustua vahvaan juridiseen ja psykososiaaliseen tietoon, johon sosiaalityöntekijä on varta vasten saanut koulutuksen. Keskustelu työntekijöiden riittävästä osaamisesta onkin muualla Pohjoismaissa mennyt aivan toiseen suuntaan. Norjassa lastensuojelun työntekijöiden kelpoisuusvaatimuksia on tiukennettu ja Ruotsissa ministeriö korostaa tarvetta osaamisperustan vahvistamiselle.

Myös kaikkein haastavimmissa tilanteissa olevien täysi-ikäisten asiakkaiden työntekijän pätevyysvaatimuksia ehdotetaan alennettavaksi. Nämä asiakkaat kamppailevat esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmien, väkivaltakokemusten tai elämänhallinnan haasteiden kanssa. Heidän kohdallaan riittämätön osaaminen ja panostus voi monissa tilanteissa johtaa sukupolvelta toiselle periytyviin ongelmiin.

Vaikuttavuudessa on kyse siitä, että katse on tavoitellussa lopputuloksessa. Silloin panostus tietyssä kohdassa kannattaa, kunhan se vähentää kustannuksia pitkällä tähtäimellä. Vaikuttavat sosiaalipalvelut edellyttävät ammattihenkilöiden pätevyyden lisäksi pitkäjänteisyyttä. Lyhytnäköinen tehostaminen johtaa hukattuihin mahdollisuuksiin, inhimilliseen kärsimykseen ja ongelmien siirtymiseen yli ihmisiän. Me sosiaalityöntekijät toivomme päättäjiltä tutkimukseen perustuvaa päätöksentekoa – samaa, mitä meiltä odotetaan.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta sosiaalityöntekijät Hanna Hautala, Johanna Lahdenperä, Veera Niemi, Anu Ropponen ja Sohvi Salomaa

Edouard Louis (s. 1992) on julkaissut Ranskassa kuusi romaania, jotka kertovat hänen lapsuudenperheestään ja hänestä itsestään. Kaikki romaanit on suomennettu, ja ne ovat saaneet ylistäviä arvioita myös suomalaisilta kirjallisuuskriitikoilta. Ranskassa Louis on saanut kaikki tärkeimmät kirjallisuuspalkinnot. Kirja on sovitettu myös teatteriesityksiksi ja keväällä 2026 näytelmä ”Våldets historia” (Väkivallan historia) pyörii Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisellä näyttämöllä Lilla Teaternissa. Kyseessä on ensimmäinen Louisin kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehty teatterisovitus Suomessa. Näytelmässä on raskaasta aiheestaan huolimatta aimo annos lämmintä huumoria ja toiveikkuutta. 

Louis julkaisi ensimmäisen romaaninsa 21-vuotiaana Pariisin Sorbonne-yliopiston sosiologian opiskelijana, ja kirja oli välittömästi sensaatio. Samanlaista köyhyyden, rasismin ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kuvausta ei ranskalaisessa kirjallisuudessa ollut nähty vuosikymmeniin. Louis on itse kertonut, että sai usealta kustantamolta hylkäävän päätöksen kirjan julkaisemisesta, koska kustannustoimittajat pitivät kirjan kertomusta köyhyydestä epäuskottavana: ”eihän tällaista ole missään nyky-Ranskassa, keksitty juttu”. 

Louis kasvoi monilapsisen perheen keskimmäisenä lapsena: isä oli entinen tehdastyöläinen, joka oli 35-vuotiaana jäänyt työtapaturman vuoksi sairaseläkkeelle. Perhe eli isän jatkuvasti kutistuvalla sairaseläkkeellä (syynä Ranskan valtion sosiaaliturvaleikkaukset), sillä perheen äiti ei väkivaltaisen isän kieltojen vuoksi voinut käydä töissä vanhusten kotihoitajana. Louisin sisarukset lopettivat kukin koulunkäynnin pakollisen oppivelvollisuuden jälkeen, koska ympäristössä ei arvostettu koulutusta. Louis kertoo, kuinka ympäristö ja perhe opettivat, että esimerkiksi afrikkalaisilla ja arabeilla ei ollut ihmisarvoa ja pahin kohtalo mikä miehelle voi sattua oli olla homo. Oman homoseksuaalisuuden löytäminen lapsena olikin pelottava asia, ja Louis on kertonut, kuinka toivoi ”paranevansa”. Kuihtuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ”muijat oli muijia ja äijät äijiä”, homoseksuaalisuuden paljastuminen koulutovereille johti vuosikausien rankkaan koulukiusaamiseen. 
​
Kirjallisuus ja teatteri eivät ole vain viihdettä, vaan voivat toimia myös sosiaalityön ammattilaisen reflektion ja alan sisäisen keskustelun välineenä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on sosiaalisen työn ydinperiaate (IFSW, 2014), jota ei tule vain puolustaa, noudattaa ja vaalia, vaan myös opettaa tuleville sosiaalityöntekijöille. Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus voi saada inhimilliset kasvot paitsi asiakastyössä, niin myös fiktiivisten aineistojen kautta. Kaunokirjallisuuden on todettu useissa tutkimuksissa voivan kannustaa sosiaalityöntekijöitä kriittiseen analyysiin ja edistää syvempää ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. 

Onko työkyvyttömän isän jatkuvasti pienenevä etuus oikeudenmukaista? Miksi perheen äidin on siedettävä vuodesta toiseen miehensä väkivaltaa? Miksi tässä pohjoisranskalaisessa pikkukaupungissa syrjitään vähemmistöjä? Mikä voisi olla toisin – ja miten? 

Édouard kuvaa yksilöllistä kärsimystä sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissa, joten esimerkiksi saksalaisen filosofin Axel Honnethin (1995) käsite tunnustamisen puute sopii teoksen analyysiin. Honnethin tunnustamisen teoria lähtee liikkeelle ajatuksesta, että jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Vain niin voi vastavuoroisuuteen ja luottamukseen perustuva yhteiskunta tulla todelliseksi. Honnethin mukaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus perustuu olosuhteisiin, jotka mahdollistavat kansalaisten itseluottamuksen, itsetunnon ja itsensä kunnioittamisen kehittymisen sekä itsensä toteuttamisen. Tämä edellyttää henkilökohtaisten tarpeiden, oikeuksien ja yhteiskunnallisen arvon tunnustamista. Tämä tunnustaminen alkaa rakkaus- ja ystävyyssuhteista, jota seuraa kunnioitus institutionalisoituneissa suhteissa, kuten lainsäädännössä, ja lopuksi keskinäinen tunnustaminen yhteiskunnallisessa elämässä. 

Louis on itse kuvannut romaanejaan ”kertomuksiksi ihmisistä, jotka ovat kaiken politiikan ulkopuolella". Louis kertoo, kuinka hänen lapsuudenperheessään ei äänestetä eikä luoteta poliitikoihin. Heidän elämäänsä ei esitellä mediassa, eivätkä he löydä itselleen samaistumiskohteita julkisuudesta. Epäoikeudenmukaisuuden ja julkisesta elämästä sivuutetuksi tulemisen historia on todellinen. Louis näkee ranskalaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuneen täysin. En tiedä millaisia sosiaalipalveluja Ranskassa on ollut kaksikymmentä vuotta sitten, mutta Louisin kertomuksessa niitä ei ole, vaan perhe sinnittelee virallisen yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen ulkopuolella. 

Romaanin tai teatteriesityksen valinta didaktiseksi välineeksi ja psykososiaalisen työn ammattilaisten reflektion välineeksi on saanut inspiraationsa eri filosofeilta ja kirjallisuudentutkijoilta, jotka ovat pohtineet kirjallisuuden merkitystä ihmisen olemassaololle. Yksi heistä on yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum (2010), joka pitää kirjallisuutta tärkeänä narratiivisen mielikuvituksen kehitykselle: kyvylle asettua toisen asemaan tarinoiden kautta.  Kirjallisia teoksia on pidettävä aktiivisina ilmaisuina, jotka käyvät vuoropuhelua lukijan kanssa. Näin voidaan luoda teoksen ja lukijan välille ero, jossa lukija voi pohtia tekstiä ja itseään. Ottamalla vastuuta kirjallisten teosten tulkinnoistamme ja perustelemalla niitä, voimme vahvistaa sosiaalista toimijuutta ja lisätä rakenteellisen sosiaalityön ymmärrystä. Kirjallisuus voi stimuloida narratiivista mielikuvitusta, mikä mahdollistaa syvällisemmän pohdinnan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. 

Samalla narratiivinen näkökulma sosiaalityöhön muistuttaa meitä siitä, että ihmiset eivät voi hautautua tilastoihin, vaan kestävällä pohjalla olevassa yhteiskunnassa ihmiset ovat näkyviä toisilleen ja päättäjille autenttisine tarinoineen. Köyhyystilastojen lisäksi tarvitaan laadullista tutkimusta ja puheenvuoroja köyhyydestä, narratiiveja, joita päättäjien pitäisi kuunnella voidakseen ymmärtää sitä, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. Tunnustamisen filosofia kutsuu meitä tekemään rakenteellista sosiaalityötä - antamaan kansalaisille kasvot tilastojen takana.  

TEATTERIVINKKI: Våldets historia (Väkivallan historia), Lilla teatern, Helsingin kaupunginteatteri, 27.3.2026 asti. Esitystä on mahdollisuus seurata suomeksi tekstitettynä lukulaitteen kanssa.

KIRJALLISUUTTA: 
Honneth, Axel (1995): The struggle for recognition: the moral grammar of social conflicts
Nussbaum, Martha (2010): Not for profit : why democracy needs the humanities

Edouard Louisin romaanit ilmestymisjärjestyksessä:
Ei enää Eddy
Väkivallan historia
Kuka tappoi isäni?
Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Muutos: Metodi
Monique pakenee
Kaikki kirjat on suomeksi julkaissut Tammi kustannusosakeyhtiö. 

Johanna Lahdenperä, sosiaalityöntekijä

Olemme laatineet seuran jäsenten ja hallituksen edustajien yhteistyönä vastauksen seuralle kohdennettuun sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteita koskevaan STM:n lausuntopyyntöön. Lausunto on jätetty tänään lausuntopalveluun, ja nähtävissä myös alla. 

---

LAUSUNTOPYYNTÖ - luonnos hallituksen esitykseksi laeiksi terveydenhuoltolain 7 a §:n, sosiaalihuoltolain ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain 36 §:n muuttamisesta

Onko ehdotus sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteista säätämisestä kannatettava?
Ei

Perustelut ja lisähuomiot esityksen kannatettavuutteen liittyen:

Ehdotuksen mukaan sosiaali- ja terveydenhuollossa säädettäisiin toisiaan vastaavista palveluvalikoiman periaatteista, joiden soveltamisessa on tarkoitus huomioida kummankin alan ominaispiirteet, tavoitteet ja käsitteet. Periaatteita ovat ehdotuksen mukaan tarve, turvallisuus, vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus sekä läpileikkaavina yhdenvertaisuus ja ihmisarvon loukkaamattomuus. 

Lähtökohtaisesti se, että yhdenmukaisista tavoitteista linjataan, on erittäin kannatettavaa. Myös sosiaalihuollossa eettisen toiminnan lähtökohta on pyrkimys tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia käytettävissä olevilla resursseilla. Palveluiden avoimuuden ja hyväksyttävyyden lisääminen, tutkimustiedon mukainen toiminta ja eettisyys ovat hyvin keskeisiä suuntaviivoja. Vaikuttavuutta ja kustannusvaikuttavuutta on kuitenkin erityisesti sosiaalihuollossa tarkasteltava riittävän laajasti ja varoen. Esimerkiksi Ruotsin vastaavassa lainsäädännössä kustannusvaikuttavuus on asetettu selkeästi toissijaiseksi ihmisarvon ja tarve-solidaarisuuden periaatteiden rinnalla. Näin tulisi tehdä myös Suomessa. Sosiaalihuollossa tämä on vielä toistaiseksi erityisen tärkeää siksi, ettei sosiaalihuollossa ole palveluvalikoimaneuvoston kaltaista kansallisia suosituksia antavaa toimijaa ja myös muunlaiset tutkimustietoa tosiasiallisesti sovellettavaksi saattavat käytännöt ovat yhä takamatkalla terveydenhuollon vakiintuneisiin käytäntöihin verrattuna.

On hyvä ja tärkeää, että esityksessä tunnistetaan, että sote-alan arjessa jatkuvasti jo arvioidaan menetelmien ja palveluiden perusteltavuutta ja vaikuttavuutta suhteessa asiakkaan tilanteeseen ja tarpeisiin. Ehdotuksen kautta ei olla poistamassa ammattihenkilöiden autonomiaa ja mahdollisuutta päättää menetelmistä ja palveluista yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa, perustuen asiantuntemukseen ja ammattietiikkaan. Samoin esityksen perusteluteksti onnistuu hyvin sen muotoilussa, että sosiaalihuollossa vaikuttavuus voi tarkoittaa asiakkaan tilanteesta riippuen niin positiivista muutosta, toimintakyvyn ylläpitämistä tai heikkenemisen hidastamista, tilanteen ylläpitoa tai haittojen minimoimista verrattuna tilanteeseen, jossa palvelua ei olisi lainkaan toteutettu tai olisi toimittu jollain toisella tavalla. 

Myös esityksessä nostettu tavoite palveluiden painotuksen siirtämisestä väestön terveyttä ja hyvinvointia edistäviin, sairauksia ja sosiaalisia ongelmia ennaltaehkäisevien palveluiden suuntaan on hyvä ja tärkeä. Ehdotettua lainsäädäntömuutosta on kuitenkin välttämätöntä arvioida osana laajempaa sosiaalilainsäädännön kokonaisuutta ja sen ajankohtaisia muutoksia. Kahden viime vuoden aikana on tehty valtavasti lakimuutoksia, jotka ovat merkittävästi heikentäneet ennaltaehkäisevän työn edellytyksiä. 

Kokonaisuudessaan esitys painottaa paljon terveydenhuollon näkökulmaa, joskin sosiaalihuollon näkökulmat nousevat luvussa 7.2 esiin muuta esitystä selkeämmin. Esitys vaatii jossain määrin tarkennuksia koskien sosiaalihuollon ominaispiirteitä. Sosiaalihuoltoa koskevia lakiuudistuksia tulisi valmistella osin erillään terveydenhuollosta, vahvalla sosiaalihuollon ammattitaidolla, jotta alan ominaispiirteet tulisivat määritellyiksi ja konkretisoiduiksi. Toisaalta vaikuttavuuskysymysten edistäminen samantahtisesti koko sote-alalla on toimiva lähtökohta.

Haasteena on, että siinä missä terveydenhuollossa tutkimuksen resurssit ovat suuremmat, rakenteet valmiimmat, ja tietoa on kertynyt pitkään, ollaan sosiaalityössä vasta pääsemässä alkuun. Esityksessä puhutaan esimerkiksi hyvinvointihyödystä, vaikka käytännössä hyvinvointia ei sosiaalihuollossa tai laajemminkaan vielä pystytä tarkoituksenmukaisella tasolla mittaamaan. Jotta hyvinvointihyöty voidaan osoittaa, niin sosiaalityössä kuin yhteiskunnassa laajemminkin, tarvitaan nykyistä parempia mittareita ja laadukkaan tutkimuksen vahvistamista. Nykyinen lakiesitys toivottavasti vauhdittaa tätä prosessia. Myönteistä on, että tilanne lakiesityksessä tunnistetaan, ja periaatteiden ajatellaan enemmänkin ajan mittaan ohjaavan asetettuun suuntaan. Mittareiden kehittämisessä tulee olla mukana sosiaalihuollon asiantuntijoita, joilla on osaamista hyödyntää olemassa olevaa ja lisäksi tulevaisuudessa tarvittavaa tutkimustietoa aiheesta.

Hyvinvointihyödyn osoittaminen linkittyy palveluiden priorisointiin, joka esityksessä nousee vahvasti esille. Terveydenhuollossa on tärkeä tehdä priorisointia ihmisen selviytymisen mahdollisuuksista riippuen, esimerkiksi kun vakavaa sairautta hoidetaan kalliilla lääkkeillä. Sosiaalihuollossa kuitenkin vastataan ihmisten perustarpeisiin – lakisääteinen tehtävämme hyvinvoinnin, turvallisuuden ja osallisuuden edistämisestä ovat tärkeitä myös ja erityisesti silloin, kun asiakkaan tilanne on vaikea ja jopa parantumaton. Tärkeä on myös tunnistaa, että yhteiskunnan marginaaleissa olevien näkökulmat ovat arvokkaita peilejä yhteiskunnassa, ja niiden kuulluksi tuleminen hyödyttää kaikkia. Sosiaalihuollon työ ei ikinä kohdistu ainoastaan yksilöön, vaan myös yhteisöihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, kuten esityksessä tunnistetaan. Priorisoinnin sijaan sosiaalihuollossa voisikin puhua mahdollisuudesta keskittyä olennaiseen.
 
Sosiaalihuollon kustannuksia laskettaessa ja vaikuttavuutta todennettaessa tulisi hyödyntää elämänkaariajattelua, jossa sosiaalipalvelujen tuottamat vaikutukset ymmärretään pidemmän aikavälin investointeina. Lyhyen aikavälin säästöt tuottavat pidemmän aikavälin mielenterveys-, syrjäytymis- ja päihdeongelmia. Näiden seurannaisvaikutukset taas näkyvät yhteiskunnassamme väestön koulutuspohjan heikentymisenä ja sitä kautta koulutettujen työntekijöiden vähentymisenä ja vaurautta tuottavien innovaatioiden mahdollisuuksien heikentymisenä. Jos palveluja leikataan esimerkiksi asiakkaan nuoruudessa tai lapsuudessa, ongelmat saattavat kumuloitua ja näkyä vasta myöhemmissä elämänvaiheissa, jolloin niiden korjaaminen tulee kalliimmaksi. Sen sijaan panostaminen sosiaalihuoltoon jo varhaisessa vaiheessa ehkäisee ongelmien kasaantumista ja mahdollistaa nousun kaikista yhteiskuntaluokista yhteiskuntarakenteita kannattelevaan työelämään.

Antaako esitysluonnos riittävän ja oikean kuvan lakiehdotusten taloudellisista vaikutuksista (jakso 4.2)?  

Näkemyksemme mukaan taloudellisten vaikutusten osoittaminen vaatii vielä lisäselvityksiä, sekä sosiaalihuollon tutkimustiedon vahvistamista.
Tarveperiaatteen osalta on huomionarvoista, että esityksessä puhutaan vain palvelutarpeista. Sosiaalihuollon palvelut ovat kuitenkin keino vastata ihmisten perustarpeisiin - niiden kautta varmistetaan ruoka ja katto pään päälle, rakennetaan mielekästä arkea, tuetaan ihmisten autonomiaa, annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja sitä kautta vahvistetaan toimintakykyä. Pelkistä palvelutarpeista puhuminen hämärtää tätä ydinajatusta ja siten heikentää palveluiden todellista vaikuttavuutta. Esityksessä arvioidaan tarveperiaatteella olevan vain vähäisiä taloudellisia vaikutuksia. Jos palvelut kuitenkin todellisuudessa vastaisivat paremmin ihmisten ydintarpeisiin, voisivat niin taloudelliset kuin ennen kaikkea hyvinvointivaikutuksetkin olla merkittävät.

Turvallisuusperiaatteen arviointi tuo esille esityksen terveydenhuoltokeskeisyyttä. Mitä turvallisuusperiaate sosiaalihuollossa tarkoittaa? Millaisia turvallisuusriskejä ja taloudellisia riskejä syntyy, kun sosiaalihuolto ja sen tutkimus on aliresursoitua? Sosiaalihuollolla on keskeinen rooli yhteiskunnan turvallisuuden ylläpitäjänä. Kyse ei ole rikollisuuden ehkäisystä, vaan sitä, miten ihmiset kokevat olevansa osa yhteiskuntaa.  Yhteiskuntaan kiinnittynyt henkilö haluaa osallistua, mutta ulkopuolelle ajettu ei koe velvollisuudentuntoa tai halua edistää hyvää yhteiskunnan näkökulmasta. Vaikuttavuuden ja kustannusvaikuttavuuden periaatteen osalta herää kysymys siitä, mitkä sosiaalityössä ovat vähähyötyisiä ”hoitoja”? Miten hyöty ja hyvinvointi mitataan ja kenellä on valta asiasta päättää? Sosiaalihuollon vaikuttavuuden osoittamisessa tarvitaan systeemistä ja suhdeperustaista vaikuttavuusnäkökulmaa. Sosiaalityössä keskeisiä ja kehittämistä vaativia ulottuvuuksia ovat etenkin yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus, joita on vaikeinta mitata ja todistaa, mutta joihin toisaalta sisältyvät suurimmat inhimilliset ja taloudelliset vaikutukset. 

Kustannusvaikuttavuuden liian suppea tarkastelu voi sotessa johtaa kokonaiskustannusten kasvuun. Tämä on jo hahmotettavissa esimerkiksi siinä, miten psykiatrian yhteisöllisten hoitomuotojen alasajo on johtanut kalliimpien, yksilökeskeisten tuetun asumisen palveluiden tarpeen kasvuun. Yksilö- ja toimenpidekeskeisyys ovat jo käytännössä usein huomaamattakin nakertaneet yhteisöjen ja sosiaalisen hyvinvoinnin merkittäviä terveys- ja hyvinvointivaikutuksia. 
Teema linkittyy esityksen tavoitteeksi nimettyyn terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Esityksessä on sosiaalihuollon osalta ilahduttavan hyvin huomioitu tämä näkökulma. On hyvin keskeistä, että vaikka tarveperiaatteen mukaan resursseja voidaan kohdentaa enemmän vakavaan ja pitkäkestoiseen tuen tarpeeseen, mahdollistetaan esityksessä myös väestötason huomioiminen yksilötason rinnalla, jolloin resursseja voidaan kohdentaa väestötasolla havaittuihin ilmiöihin ja niihin kohdistuvaan työskentelyyn. Parhaimmillaan ennaltaehkäisevä työ osittain kohdistuukin väestöön laajemmin, luomalla turvallisia yhteisöjä ja valjastamalla niiden resursseja yhteiseen käyttöön. On tärkeää, että yhteiskunnassamme on turvallisia ja mielekkäitä yhteisöjä, joihin vaikeamminkin oireilevat pääsevät liittymään.

Kuten esityksessä mainitaan, ovat terveyden ja hyvinvoinnin lisäämisen kustannusvaikutukset vielä vaikeita mitata. Vaikeus arvioida ennaltaehkäisyn kustannusvaikutuksia linkittyy nykyisten taloustieteellisten mallien kyvyttömyyteen tunnistaa ja mitata esimerkiksi sosiaalista tai kollektiivista arvoa. Tällöin on vaikea osoittaa sitä tosiasiaa, että sosiaali- ja terveydenhuollossa tehtävä hoito, hoiva ja huolenpito itse asiassa mahdollistavat inhimillisen elämän ja talouden toimivuuden. Soten kustannusten hillitsemisestä tulisi siirtyä soteen sijoittamiseen investointina. Jos jättäydymme vain niiden palveluiden ja toimenpiteiden varaan, joiden vaikuttavuus on helppoa ja suoraviivaista todistaa, voimme kadottaa jotain mittaamattoman arvokasta. Sotessa on turvattava uskallus ja resurssit myös innovaatioiden syntymiselle. Esityksessä sanoitetaankin se, että kustannusvaikuttavuuden osalta tilannetta on arvioitava riittävän pitkällä aikavälillä. 

Antaako esitysluonnos riittävän ja oikean kuvan lakiehdotusten muista vaikutuksista (jakso 4.2)? 

Luonnoksessa on muina vaikutuksina eritelty ja arvioitu vaikutuksia ihmis- ja perusoikeuksiin, ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen, lapsiin, nuoriin, harvinaissairaisiin, ikääntyneisiin, vammaisiin, sukupuolten tasa-arvoon, viranomaistoimintaan sekä hyvinvointialueisiin. Vaikutuksia yhteiskunnan marginaalissa eläviin ei ole määritelty, eikä myöskään rakenteellisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. 

Kotitalouksien osalta esityksessä on todettu, että mikäli lakiehdotuksen seurauksena tullaan tekemään merkittäviä julkisten palvelujen rajauksia, saattaa osa sosiaali- ja terveyspalveluiden kysynnästä siirtyä yksityiselle puolelle. Tosiasiassa kaikilla kotitalouksilla ei ole taloudellista mahdollisuutta hankkia tarvitsemiaan palveluita yksityiseltä sektorilta, mikä lisää huomattavasti järjestelmämme epätasa-arvoa ja on siten ristiriidassa yhdenvertaisuuden periaatteen kanssa. Jo nyt terveydenhuollon puolella on nähtävissä, että vähävaraiset jättävät osin hakeutumatta hoitoon taloudellisista syistä, ja tämä tulee kalliiksi myöhemmin päivystyspalveluiden ja erikoissairaanhoidon tarpeina. Toisaalta mikäli ehdotus toteutuu ideaalinsa mukaisesti, ei pitäisi olla odotettavissa, että ihmisten tilannetta aidosti edistäviä ja vaikuttavia palveluita rajattaisiin pois sosiaali- ja terveydenhuollosta - vaan nimenomaan niihin pystyttäisiin keskittymään.

Sosiaalihuollossa tulisi kehittää myös rakenteellisen sosiaalityön tiedolla johtamista, jotta tietoa palveluiden tarkoituksenmukaisuudesta ja ajankohtaisista kehittämistarpeista saadaan tuotettua sosiaalihuoltolain mukaisesti sosiaalihuollon ammattilaisilta. Sosiaalihuollossa kyse on usein monista samanaikaisista haasteista ja tuen tarpeista, joita ei voida ratkoa yksi kerrallaan, vaan asiakkaiden kompleksiset elämäntilanteet on hahmotettava kokonaisuuksina, joissa erilaisia vaihtoehtoja punnitaan yksilöllisesti ja tilannesidonnaisesti eikä kustannusvaikutukset edellä. 

Onko lakiehdotuksilla jotain sellaisia vaikutuksia, joita esitysluonnoksessa ei vielä ole otettu huomioon, ja jos on, niin millaisia vaikutuksia?

Lakiehdotus on rakennettu painotetusti kustannusvaikutusten ympärille ilman, että on huomioitu sosiaalihuollon toimintaympäristön erityispiirteitä. Interventioiden ja palveluiden vaikuttavuuden tutkimisen rinnalla sotessa onkin merkittävä tarve kokonaisuuksien hahmottamiselle. Mikäli sosiaali- ja terveysalan lainsäädäntöä sekä työn laatua ja vaikuttavuutta pystytään kehittämään systeemisestä, kokonaisvaltaisesta ja pitkäjänteisestä viitekehyksestä käsin, on mahdollista saada aikaan merkittäviä inhimillisiä ja taloudellisia kustannussäästöjä yhteiskunnassa.

Nykyisellään on kuitenkin nähtävissä, että osin sosiaalihuollon heikommasta professionaalisesta asemasta johtuen medikalisaation ja sairauksien hoitamisen logiikkaa sovelletaan herkästi käytännössä myös sosiaalihuollon kentällä. Yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia medikalisoidaan, jos esimerkiksi neurokirjon oireisiin lapsilla vastataan lääkityksellä sen sijaan, että esimerkiksi kouluympäristöjä muutetaan paremmin lasten tarpeisiin vastaaviksi - ja käydään laajempaa keskustelua siitä, miten yhteiskunnassa tulemme toimeen tai jopa osaamme hyödyntää ihmisten lähtökohtaista erilaisuutta. 

Tällainen yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa, yksilön elämän hahmottaminen laajemmassa sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan, on sosiaalisen asiantuntemusta. Se ei kuitenkaan taivu kapeaan tai uusliberalistisesta ajattelusta kumpuavaan tapaan ymmärtää vaikuttavuus. Tällöin riskinä on, että jäämme tarkastelemaan jonkin yksittäisen kapean toimintamallin välitöntä kustannusvaikuttavuutta, ja sivuutamme merkittävät filosofiset ja rakenteelliset näkökulmat, joiden kautta laaja vaikuttavuus syntyy.

Sosiaalihuollon tutkimuksen ja kehittämisen vahvistamisessa saattaa olla mahdollisuuksia enemmän kuin osataan vielä hahmottaa. Käytännössä terveydenhuollossa hoidetaan paljon juuri sosiaalisten ongelmien terveydellisiä seurauksia. 

Muita näkemyksiä ja täsmennysehdotuksia?

Yleisenä haasteena on erilaisten tulkintojen, määritelmien ja toteutusten määritteleminen ja linjaaminen. Lakiehdotus vaatii edellä nostettuja muutoksia, jotta lakimuutoksen myötä hyvinvointialueilla ei synny epähuomiossa sosiaalityöntekijän virkavastuulla tekemien päätösten tosiasiallisia rajoittamistoimia. Vastaaviin kehityskulkuihin esimerkiksi asiakasohjausyksikköjen toiminnan osalta Aluehallintovirastot ovat joutuneet tuoreesti puuttumaan.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta Karoliina Hiltunen, Ylva Krokfors, Noora Koivulahti, Veera Niemi, Anu Ropponen ja Anu Virtanen

Syyskokous järjestettiin monipaikkaisesti Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Rovaniemellä sekä etäosallistumismahdollisuudella. Livekaupungeissa jatkettiin kokouksesta paikallisilla porukoilla vielä pikkujouluihin.

Seuran vuoden 2026 hallituksessa jatkavat puheenjohtaja Veera Niemi, hallituksen jäsenet Joni Lähteenmäki, Johanna Lahdenperä, Sohvi Salomaa, Anssi Liikamaa ja Iiris Satamo sekä varajäsenet Anu Ropponen, Petra Erkkilä, Hanna Hautala, Anna Rantasuo ja Linda Brandt-Ahde. Uusina hallituksen jäseninä aloittavat Aliisa Kuronen ja Noora Koivulahti sekä varajäsenenä Päivi Malinen. Onnea valituille!

Keskustelu tulevan vuoden tapahtumista ja ajankohtaisesta vaikuttamistyöstä oli vilkasta niin kokouksessa kuin pikkujouluissakin. Tästä on hyvä jatkaa tulevaan vuoteen. Kiitos kaikille mukana olleille!

Vuoden 2025 kesäjuhla vietettiin lauantaina 6.9. Turussa viehättävässä kahvila Kisällissä Luostarivuorenmäellä. Mukana oli parisenkymmentä jäsentä ympäri Suomea, vanhoja tuttuja ja myös uusia kasvoja. Innokasta keskustelua käytiin yömyöhään herkullisen ruuan ja juoman äärellä. Kirjo sosiaalityön tehtäviä, joissa osallistujat työskentelivät oli jälleen valtavan monipuolinen, ja kuulumisten vaihto varmasti avarsi itse kunkin näkymiä toisten työssä ajankohtaisista, ja usein myös yhteisistä aiheista.

Juhlaväki selvästi odotti kuumeisesti jo myös tammikuussa 2026 alkavaa Seuran 10-v. juhlavuotta. Enää neljä kuukautta sen alkuun!

Kansanedustaja Anna Kontula julkaisi vuonna 2024 kirjan Kadonnutta järkeä metsästämässä (Into-kustannus). Kirjan perusteesi on, että nykyaikaiset yhteiskunnalliset prosessit murentavat sosiaalisia siteitä, ja tämä tapahtuu yhteen kietoutuneiden terapisoivien puhetapojen ja kapitalistisen tuotantologiikan kautta. Kirja on osoittautunut varsin suosituksi: vuosi julkaisemisajankohdan jälkeen sillä on yli 500 varausta Helsingin kaupunginkirjaston varausjärjestelmässä. 

Myös sosiaalityö saa teoksessa osansa kritiikistä: Kontula kertoo, kuinka lastensuojelun prosesseissa korostuu psykologisoiva puhetapa, ja perheiden kohtaamat yhteiskunnalliset ongelmat, kuten palvelujärjestelmän rikkonaisuus ja lapsiperheköyhyys, jäävät sen sijaan esimerkiksi perhetyön työtavoissa kohtaamatta. Toisaalta Kontula kuvaa, että Kela-siirron myötä hyvinvointilalueilla on alettu tunnistaa "soturisossuja", jotka ajavat asiakkaan asiaa eri viranomaisissa. Kontula nimeää asianajotehtävän yhdeksi kannatettavaksi rakenteelliseksi strategiaksi, mutta jättää pohdittavaksi, mitä muita rakenteellisia strategioita voisi olla. 

Kontulan teosta arvioidessa on vaikea välttää keskustelua yksilökeskeisyydestä eli individualismista, jolla tarkoitetaan käsitystä itsenäisestä yksilöstä, joka on pohjimmiltaan autonominen ja riippumaton. Yksilöllisyyden huomioiminen sen sijaan tarkoittaa sitä, että yksilön tarpeet ja tavoitteet tulevat näkyviksi yhteiskunnalliseen kontekstiin kiinnittyneinä, ja ihminen on osallisena lähiyhteisössään ja yhteiskunnassa. Kontula ei tuo sosiaalityökritiikissään esiin yksilöllisyyden ja yksilökeskeisyyden eroja, mutta tämän käsiteparin erottaminen on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää 2020-luvun suomalaisen sosiaalityön eetosta ja toimintatapaa. 

Monen mielestä nykypäivä on yksilökeskeisen kehityksen huipentuma, joka murentaa sosiaalisia siteitä ja tuottaa haavoittuvien yksilöiden ”massan”, jolla ei ole todellista yksilöllisyyttä. Toisten mielestä nykyajan herkkyys yksilöille ruokkii uuden kulttuurin syntymistä, joka luo uusia sosiaalisia siteitä ja tuottaa itsenäisemmän yksilön, jolla on näin ollen suurempi yksilöllisyys. 

Ranskalainen sosiologi Michel Maffesoli (1995) on kirjoittanut, että nyky-yhteiskuntaa leimaa ”uuden individualismin” syntyminen, joka keskittyy itsensä toteuttamiseen, ja joka on tyhjentynyt moraalisista tavoitteista liittyen esimerkiksi köyhiin lähimmäisiin. Tuloksena on loputon personoitumisen ja yksilöllistymisen prosessi, joka ruokkii jatkuvaa identiteetin etsintää ja julkisen tilan rapautumista. Tällainen prosessi on vastakkainen klassiselle sosiaalityön strategialle, jossa etsitään tapoja toimia ja edistää ihmisen osallisuutta yhteisöissään. Eräs sosiaalityön oppiäideistä Mary Richmond toi tutkimuksissaan esiin, että sosiaalityön kohteena ei ole irrallinen yksilö, vaan ihminen elinympäristössään (person-in-environment). 

Mutta mitkä ovat sosiaalityön mahdollisuudet ammentaa juuristaan yhä yksilöllistyvämmässä yhteiskunnassa? Nyky-yhteiskuntien korostuneen yksilökeskeisyyden rinnalla kulkee Maffesolin mukaan myös toisenlainen kehitys, joka osoittaa pikemminkin sosiaalisuuden uudistumista ja uuden yksilöllisyyden tuottamista. Jälkimmäinen tapahtuu tällöin identiteetin ja minuuden etsimisen tuloksena ja tulkiten uudelleen affektin, tunteen ja kommunikaation merkitys - eli kaikki merkit, jotka ensi näkemältä viittaavat nyky-yhteiskuntien yli-individualistiseen kehitykseen ja Kontulan kuvaamaan terapiayhteiskuntaan. Sosiaalityössä ja etsivässä työssä onkin havahduttu esimerkiksi verkossa tapahtuvaan ryhmäytymiseen ja kehitetty erilaisia verkkoauttamisen menetelmiä. Sosiaalityön arkisissa keskusteluissa peräänkuulutetaan yhteisötyötä, ja mm. Uudenmaan hyvinvointialueen sosiaalialan osaamiskeskus Socca on käynnistänyt laajan seminaarisarjan yhteisösosiaalityön kehittämiseksi. Kamppailu yhteisöjen ja yhteisten strategioiden puolesta ei ole poistunut sosiaalityöstä. Sosiaalityön tutkimuksessa näkyy yhä selvemmin uusia tutkimusteemoja, kuten esimerkiksi paikan ja alueen merkitys sosiaalityölle. Muun muassa ruotsalaiset tutkijat ovat peräänkuuluttaneet paikkaerityistä sosiaalityötä, joka ottaa huomioon paikan ja alueen merkityksen ihmisen sosiaalisille suhteille.

osiaalityö ei siis pelkästään ole yksilöiden ongelmia painottavaa muutostyötä, vaan alan sisällä käydään jatkuvaa keskustelua yhteiskunnan muutosten vaikutuksista yksilöihin. Kritiikki yksilökeskeisiä strategioita kohtaan on perusteltua, mutta se ei ole suomalaisen sosiaalityön ja sen tutkimuksen koko kuva. 

sosiaalityöntekijä Johanna Lahdenperä

Lähteet
Kontula, Anna (2024) Kadonneen järjen metsästys. Into Kustannus: Helsinki.
Maffesoli, Michel (1995) Maailman mieli: yhteisöllisen tyylin muodoista. Gaudeamus: Helsinki
Richmond, Mary (1917/2005) Social Diagnosis. Russel Sage Foundation: New York.

Laadimme seurassa jäsenten ja hallituksen edustajien yhteistyönä vastauksen kuntouttavan työtoiminnan lakimuutosluonnosta koskevaan lausuntopyyntöön. Lausunto on jätetty tänään lausuntopalveluun, ja nähtävissä myös alla. 

---

Näkemyksenne kuntouttavasta työtoiminnasta annettuun lakiin esitetyistä muutoksista?
Esityksessä todetaan, että ne palveluja käyttävät henkilöt, jotka saavat työttömyysetuutta, eivät välttämättä tarvitse kuntouttavaa työtoimintaa. Sosiaalityön seura painottaa, että pitkäaikaistyöttömyys on kasvussa ja työllisyyttä edistävä toiminta edeltää ammatillista kuntoutusta usein tärkeillä tavoilla. Monet työttömyysetuudella olevat palvelujen käyttäjät  hyötyvät kuntouttavasta työtoiminnasta arjen ja elämänhallinnan tukena. 

Esitys nojaa arviomme mukaan liiaksi kahteen oletukseen: 1) työttömyysetuudella kuntouttavaan työtoimintaan ohjatut henkilöt eivät yleensä tarvitse kyseistä palvelua, ja 2) toimeentulotukea saaville henkilöille palvelu on oikea. Sosiaalityöntekijöiden seura korostaa, että jatkuessaan pitkäaikaistyöttömyys tuottaa tarvetta kuntouttavan työtoiminnan palvelulle, vaikka etuutena olisikin työttömyysetuus. Tämä pätee eritoten nykyisin, kun tuoreen lakimuutoksen myötä kunnilla ei ole enää taloudellista hyötyä asiakkaan ohjaamisesta kuntouttavaan työtoimintaan. Pitkittyneesti toimeentulotukea saavien palvelutarpeet korostuvat aikuissosiaalityössä, minkä vuoksi toteamme, että kuntouttava työtoiminta on puolestaan melko usein liian vaativa palvelu esimerkiksi vaikeasti päihdeongelmasta tai muista terveydellisistä haasteita kärsiville työikäisille. Tätä asiakasryhmää varten on kehitetty sosiaalinen kuntoutus. Sosiaalisen kuntoutuksen asemaa olisi vahvistettava erittäin haavoittuvassa asemassa olevien työikäisten työllisyyspoluilla.

Esityksessä viitataan palautteeseen, jota on annettu työ- ja elinkeinoministeriössä valmistelussa olevaan työnhakijan palveluprosessin ja työnvälityspalveluiden kehittämistä koskevaan esitykseen. Palautteessa on puollettu aktivointisuunnitelmien laatimista jatkossa asiakkaan yksilölliseen palvelutarpeeseen perustuen, eikä työttömyyden kestoon tai työttömyysturvan maksupäiväkertymiin perustuvaa kategorista aktivointisuunnitelmien laadintaa ole kannatettu. Yksilölliseen palvelutarpeeseen perustuva aktivointisuunnitelma on lähtökohtaisesti arvostettava ja hieno tavoite. On kuitenkin tärkeää arvioida, kuinka paljon tietoa työttömästä asiakkaasta saadaan aktivointisuunnitelmaa laadittaessa ja toisaalta paljonko palautteessa mainittu palvelutarpeen arvio verrattaessa tuottaa lisäarvoa verrattuna nykyisin laadittaviin aktivointisuunnitelmiin.

Näkemyksenne esityksen vaikutuksista työttömiin?
Esityksessä ehdotetaan, että työllisyysviranomaisten ja Kelan työntekijöiden koulutusta lisätään, jotta nämä osaavat tunnistaa sosiaalityön tarpeessa olevan asiakkaan ja ohjata tämän sosiaalityöhön, jotta TYM-lain mukaiseen palvelutarpeen arviointiin pystytään ohjaamaan “palveluita tarvitsevia henkilöitä.” Sosiaalityöntekijöiden seuran arvion mukaan tällainen järjestely jättää liikaa arviointivastuuta Kelalle ja työllisyysviranomaisille, ja on todennäköistä, että sosiaalityön tai sosiaaliohjauksen tarvetta ei tunnisteta asianmukaisesti heti palvelujen piiriin ohjaamisen vaiheessa, vaan tunnistaminen tapahtuu viiveellä. Esimerkiksi sosiaalihuoltolaissa edellytetään, että erityisen tuen tarpeen arvioinnista vastaa aina sosiaalityöntekijä. Näin on pyritty turvaamaan asiakkaiden oikea-aikainen ja tehokas avun saanti ja sosiaalityö on pysynyt lähellä asiakkaiden arkea. Asiakkaiden ammatillisen kuntoutuksen suunnittelun ja työllistymistä estävien sosiaalisten ongelmien selvittämisen on käynnistyttävä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ammatillisen kuntoutuksen suunnittelu ja toteutus vaativat moniammatillista yhteistyötä läpi prosessin palvelun tehokkuuden ja vaikuttavuuden mahdollistamiseksi. Sosiaalityöntekijöiden seura arvioi, että sosiaalihuollon puuttuminen kartoitusvaiheesta viivästää asiakkaiden avunsaantia. Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimusraportti vetoaa tutkimuksiin, joissa on todettu, etteivät työvoimavirkailijat onnistu kovin hyvin tarjoamaan sopivimpia palveluita työttömille asiakkaillensa. Tätä vasten sosiaalihuollollisen tarpeen arvio ilman sosiaalialan osaamista näyttäytyy epävarmalta.

Esityksen ehdotuksena on, että kuntouttavasta työtoiminnasta annettua lakia muutettaisiin siten, että aktivointiehto ja aktivointisuunnitelmien laatiminen koskevat jatkossa vain toimeentulotukea saavia työttömiä. Muutos johtaisi tilanteeseen, jossa toimeentulotukea saavilta työttömiltä velvoitettaisiin työllistämistoimenpiteisiin osallistumista nykyistä enemmän ja tältä ryhmältä odotettaisiin kykyä aktiiviseen tilanteensa edistämiseen. Lakiluonnos perustuu oletukseen, jonka mukaan taloudellinen tilanne on ensisijaista suhteessa vailla työtä olemiseen. Vailla taloudellista turvaa olevan työttömän on siten pystyttävä estämään turvautumisensa yhteiskunnan viimesijaiseen turvaverkkoon. Tämä myös luo osaltaan eriarvoisuutta työttömissä, kun otetaan huomioon työttömän henkilön muu sosioekonominen tilanne. Jatkossa erot kasvaisivat kotitalouksien välillä, liittyen mm. huollettavien lasten lukumäärään ja siihen, ovatko ainoa, yksi tai kaikki kotitalouden aikuisista työttömiä. 

Esityksessä viitataan aiemmin sosiaali- ja terveysministeriössä laaditun esityksen lausuntopalautteeseen, josta piirtyy mielikuva työttömistä työnhakijoista hyvin pärjäävinä henkilöinä, jotka vain syystä tai toisesta ovat ilman työtä. Seuramme edustajien näkökulmasta on merkittävä riski, että “turhien suunnitelmien” laatimisen taustalla on pikemmin valmiiksi niin niukat resurssit, että ne eivät mahdollista työllisyysviranomaisen perehtymistä työttömän henkilön tilanteeseen ja työllistymisen tuen tarpeisiin, mikä saattaa johtaa liian niukkaan tiedonsaantiin kunkin työttömän henkilön todellisista tarpeista. On myös huomattava, että mikäli rakenteelliset tekijät kuten työttömyyden kestoon ja maksupäivien määrään perustuvat säädökset poistuvat työttömän työnhakijan tuen tarpeen arvioinnista, suljetaan pois arvokasta tietoa ja mahdollisuutta arvioida työttömän henkilön tilannetta.

Näkemyksenne esityksen vaikutuksista viranomaisten toimintaan?
Lakiehdotuksella tavoitellaan palveluun ohjauksen tehostumista. Aktivointi- ja monialaisen suunnitelman päällekkäisyyden järkeistäminen on tervetullutta, mutta ehdotetulla tavalla se voi luoda uuden tehottoman byrokratiamutkan. Jos työvoimavirkailija havaitsee (työttömyysetuutta saavan) asiakkaansa tarpeen kuntouttavalle työtoiminnalle, ei hänellä ole suoraa reittiä asiakkaan ohjaamiseen ko. palveluun. Tällöin ohjaus on tehtävä TYM-palveluun, minkä alkukartoituksessa tai vasta sen jälkeen kuntouttavan työtoiminnan palveluohjaukseen ryhdytään. Tämän prosessi menettää tärkeää aikaa kuntoutumisen ja aktivoitumisen toimenpiteiden nopeasta alkamisesta, ja koettelee työttömän uskoa viranomaisiin.

Esitys tukeutuu vahvasti vuonna 2025 voimaan tulleeseen TYM-lakiin, joka velvoittaa työvoimaviranomaista, hyvinvointialuetta ja Kelaa yhdessä arvioimaan työttömän monialaista palveluntarvetta ja yhteensovittamaan työvoimapalvelut sekä sosiaali- terveys- ja kuntoutuspalvelut. Lain tarkoitus on lähtökohtaisesti hyvä, mutta samalla myös hyvin kunnianhimoinen oletuksessaan työvoimapalveluiden, sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden saumattomasta toiminnasta yksittäisen työttömän työnhakijan palvelutarpeiden yhteensovittamisessa. Hyvinvointialueen sosiaalityön näkökulmasta näin ei useinkaan ole vaan viranomaisten tiedonsaannista, ja yhteydenpidon sujuvuudesta alkaen kohdataan paljon haasteita työttömän asiakkaan asian edistämisessä ja palvelun järjestämisessä.

Esityksessä kerrotaan TYM-lain ja kuntouttavasta työtoiminnasta annetun lain erona olevan viranomaisen laajempi harkintavalta työttömän työnhakijan ohjaamisessa monialaiseen palvelutarpeen arvioon. Esityksessä todetaankin, että muutos saattaa lisätä tarvetta vahvistaa työvoimaviranomaisessa sekä Kelassa työskentelevien osaamista asiakkaiden työ- ja toimintakyvyn ongelmien tunnistamisessa aiempaa laajemmin, jotta TYM-lain mukaiseen monialaiseen palvelutarpeen arviointiin pystytään ohjaamaan palveluita tarvitsevia henkilöitä ja tämän saattavan myös osaltaan lisätä työmäärää. Esitys onnistuu arviossaan osaamistarpeen lisääntymisestä työttömien henkilöiden kanssa työskentelevien ammattilaisten osalta. Samalla se herättää myös kysymyksen sosiaalityön ammatillisen osaamistarpeen vaateesta työllisyysasioiden hoidossa. Kaikilla hyvinvointialueilla eivät sosiaalityöntekijät vastaa työttömän työntekijän palvelutarpeen arvioinnista tai edes ole mukana asiakkaan työllistymistä edistävässä prosessissa. Tarvitaan siis enemmän sosiaalityön painopisteen siirtymistä asiakkaan työllistymisen hoitoon liittyviin elämän osa-alueisiin.

Esitys viittaa Sosiaalibarometri 2025 -tutkimuksen tutkimusaineistoon, johon on kerätty sosiaalityöntekijöiden ja Kelan toimihenkilöiden näkemyksiä toimeentulotuen kehittämistarpeista. Tutkimusaineiston vastauksista ilmenee, ettei erityisesti perusosan 20 prosentin alentamista koskeviin ilmoituksiin välttämättä edes ehditä reagoimaan sosiaalityössä. Näin varmasti onkin hyvinvointialueiden kiireisessä aikuissosiaalityössä, jonne saapuu lukuisia asiakkaiden elämän osa-alueisiin liittyviä ilmoituksia, jotka saattavat vaatia sosiaalityön ammattilaisilta kiireisempää reagointia. Monesti käy myös niin, ettei asiakkaisiin saada yhteyttä, vaikka saapuneen ilmoituksen perusteella heitä koitetaan tavoittaa. Esitys mainitsee sosiaalityöntekijöiden ja kelan toimihenkilöiden vastauksissa esiin tulleen näkemyksen työttömien asiakkaiden sosiaalipalveluiden todellisesta tarpeesta. On syytä kyseenalaistaa vastausten luoma kuva työttömien aktivointitoimenpiteisiin osallistumattomien asiakkaiden tuen tarpeen puutteesta. Pikemminkin vastaukset kertovat omaa kieltään viranomaisten kuten kelan, työvoimapalveluiden ja sosiaalipalveluiden yhteistoiminnan ja kommunikoinnin haasteista. 
 
Näkemyksenne esityksen taloudellisista vaikutuksista?
Näemme ehdotuksessa esitystavan rahoituksen leikkaamisesta harhaanjohtavana. Laskelmoidut säästöt mainitaan olevan vain 0,01 % hyvinvointialueiden valtion rahoituksen kokonaismäärästä. Tämä luo ajatuksen mitättömästä leikkauksesta. Määrärahan leikkaaminen pitäisi esittää asiakokonaisuuden eli pitkäaikaistyöttömien kuntoutumista ja työllistymistä edistävien palveluiden kustannuserässä. Tällöin leikkauksen määrä suhteutuu siten, että sen vaikutus on paremmin hahmotettavissa suhteessa palveluihin, jotka ovat jo valmiiksi niukasti resursoitu.

Yleistä lausuttavaa
Esityksessä mainitaan Keha-keskuksen työnvälitystilaston tuloksia koskien kelan hyvinvointialueelle (yli 25-vuotiaista aikuisista, jotka ovat saaneet toimeentulotukea yli vuoden ja nuorten alle 25-vuotiaiden vähintään 4 kk toimeentulotukea saaneiden) lähettämien ilmoitusten määrän kasvaneen. Ilmoitusten määrä on kasvanut vuodesta 2023 vuoteen 2024 noin 4800 ilmoituksella (vuonna 2023 ilmoituksia on ollut yli- ja alle 25-vuotiaista henkilöistä 12 005 kappaletta kun vuonna 2024 määrä on noussut 16 838 henkilöön).

Tilastojen perusteella näyttää siltä, että kohtuullisen lyhyen ajanjakson toimeentulotukea saaneiden työttömien määrä on noussut 28,5 prosenttia vuoden aikana. Toimeentulotukeen turvautuneiden työttömien määrä on kasvanut siis hyvin lyhyessä ajassa melko paljon. Tämänhetkiseen Suomen talouden tilanteeseen ja työllistymismahdollisuuksiin suhteuttaen on oletettavaa odottaa määrän kasvavan edelleen tänä ja tulevana vuonna. Esityksessä ei tarkenneta, kuinka moni näistä henkilöistä on saanut toimeentulotuen lisäksi työttömyysturvaa. Lukuja olisi tärkeää eritellä, jotta työttömyysetuuden itsellään säilyttämään onnistuneiden työttömien henkilöiden ja ainoastaan toimeentulotuella eläneiden työttömien määrät tulisivat esiin. Voidaan olettaa työttömyysetuutta saavien työttömien työnhakijoiden olevan parempikuntoisia tai hallitsevan ainakin toimeentulon osalta elämäänsä paremmin verratessa työttömiin, joilla oikeutta työttömyysetuuteen ei enää ole. Toisaalta sosiaalityön asiakastyöstä nouseviin havaintoihin peilaten suuri osa työttömyysetuudella olevista työnhakijoista olisi kuntoutuksen ja sosiaalipalveluiden tarpeessa, jolloin etuuden säilyminen saattaa kertoa siitä, etteivät työllisyyspalveluissa ole ehditty tarkastelemaan työttömyysetuutta pitkään saaneen henkilön tilannetta.  

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta Ossi Laaksamo, Johanna Lahdenperä ja Sohvi Salomaa

Jätimme tänään Sosiaali- ja terveysministeriön pyynnöstä seuran lausunnon hallituksen esityksestä lastensuojelulakia koskeviin muutoksiin. Lausunnon työstöä varten koottiin erillinen lausuntotiimi seuramme jäsenistöstä ja hallituslaisista. Suuri kiitos asiantuntevasta ja tehokkaasta työskentelystä Noora Koivulahti, Sointu Vainionpää, Aliisa Kuronen, Mira Miettinen, Veera Niemi, Joni Lähteenmäki ja Hanna Hautala! Lausunto luettavissa myös alla blogi-julkaisuna:

---
1. Ehdotuksessa esitetään säädettäväksi sijoitetun lapsen oikeudesta tasapainoiseen kehitykseen ja erityiseen suojeluun (4 a §), aineiden ja esineiden poisottamisesta kasvatuksellisena rajaamisena (4 b §) ja päätöksenteosta aineen ja esineen poisottamisessa (4 c §). Säännökset koskevat sekä perhe- että laitoshoitoa. 

a) Mitä vaikutuksia näette ehdotuksilla olevan? 
Muutoksessa 4 a § kohta “Lapsen tarvitsemien rajojen turvaamiseksi lapsen fyysiseen koskemattomuuteen voidaan puuttua, jos se on välttämätöntä.” tulisi selkeyttää. Selkeyttämistä vaatii erityisesti sen määrittely, minkälaista fyysiseen koskemattomuuteen puuttumista tarkoitetaan ja missä tilanteissa se on välttämätöntä. Nykyinen ilmaus jättää huomattavaa tulkinnanvaraisuutta sijaishuoltopaikalle.  

Lisäksi on hyvä huomata, että tällaisenaan ehdotus lisää lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtäviä niin päätöksenteon kuin perhehoidon valvonnankin suhteen. Vaikka on ymmärrettävää, että perhehoitajien ei ole mahdollista tehdä päätöstä aineiden ja esineiden poisottamisesta, on sosiaalityöntekijälle tuleva päätöksen teko tässä tapauksessa myös hänen työmääräänsä lisäävä. Työmäärän lisäämisen ohella myös ammatillisen vastuun ja osaamisen edellytykset lisääntyvät. 

b) Selkeyttääkö ehdotus lapsen kasvatuksen, valvonnan ja huolenpidon sekä perusoikeuksiin kajoavien rajoitusten välistä rajanvetoa sijaishuoltopaikan arjessa? Jos ei, miten säännöksiä tulisi muuttaa? 
Säännösehdotuksen kasvatuksellisen rajaamisen tilanteet kuvautuvat nyt esitetyssä ehdotuksessa lähelle rajoitustoimenpiteitä. Ehdotuksessa raja asettuu turvallisuuden, terveyden ja järjestyksen suojaan sen sijaan, että kasvatuksellinen rajaaminen olisi mahdollista kuntouttavana, lapselle syy- ja seuraussuhteita opettavana ja lapsen kehityksellisistä tarpeista lähtevänä rajoittamisena. Raja kasvatuksellisen ja perusoikeuksiin kajoavien rajoitusten välillä ei näyttäydy nyt annetussa esityksessä arjen tasolla riittävänä. 

2. Hallituksen esitysluonnoksessa esitetään terveydenhuoltolakiin (69 §) ja lastensuojelulakiin (16 b §) informatiivisluonteista viittausta voimassa olevaan sääntelyyn ns. hybridiyksikköjen perustamiseksi. Mitä vaikutuksia näette ehdotuksen taustalla olevan tavoitteen kannalta? 
-

3. Esitykseen sisältyvät ehdotukset koskien lapsen sijoittamista kuntouttavaan suljettuun laitospalveluun (49 a §), sijoitukseen sisältyvien palvelujen sisällöstä (49 b §), päätöksenteosta (49 c §), henkilöstöstä (49 d §), sijoituksen toimeenpanosta (49 e §) ja sijoituksen aikaisista erityisistä rajoituksista (71 §). 

a) Ovatko ehdotukset sääntelyltään selkeitä ja käytännössä toteutettavissa? 
Ehdotukset ovat yleisesti ottaen selkeitä ja käytännössä toteutettavissa. Suljettu sijaishuolto mahdollistaa rakenteet alaikäisten riittävän pitkäkestoiselle päihdehoidolle. 

Käytännön toteuttamisen kannalta on kuitenkin hyvä huomioida, että vailla lainvoimaa olevan päätöksen toimeenpanosta säätävä lastensuojelulain 91 § ei tulisi nykymuodossaan käytettäväksi erityisen huolenpidon jakson päätöksessä eikä myöskään silloin, kun lapsi sijoitetaan kuntouttavaan suljettuun laitospalveluun. Tämä tarkoittaisi merkittävää muutosta nykytilaan, jolloin erityisen huolenpidon päätös on ollut mahdollista täytäntöön panna ilman, että valitusaika on kulunut umpeen. Lisäksi nykyisessä sanamuodossa pykälän soveltaminen rajoittuu ainoastaan tilanteisiin, joissa lapsen terveys tai kehitys vaarantuu, eikä soveltaminen ole mahdollista lapsen turvallisuuden vaarantumisen perusteella.  Mikäli päätöstä ei voi panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta, tulee päätöksenteossa ennakoida useita viikkoja, jopa kuukausia. Tämä on käytännön lastensuojelun toteuttamisessa usein haastavaa, ellei mahdotonta. Käytännön toteutettavuutta lisäisi mahdollisuus täytäntöönpanolle muutoksenhausta huolimatta jo lapsen turvallisuuden vaarantumisen perusteella. 

Valmistelussa tulee mielestämme erityisesti huolehtia siitä, ettei suljettua lastensuojelun laitospalvelua käytetä paikkaamaan terveydenhuollon palveluvalikoiman aukkoja. Terveydenhuollon tulee kantaa oma vastuunsa vaikeasti oireilevista lapsista. 

b) Miten arvioitte henkilöstölle asetettujen vaatimusten riittävyyttä? 

Korkea koulutuksen taso on itsessään hyvä ja kannatettava asia.  

Henkilöstön osaamisesta – sekä kelpoisuusvaatimuksista että täydennyskoulutuksen kautta hankittavasta erityisosaamisesta – tulisi säätää riittävän yksityiskohtaisesti. On hyvä, että ehdotuksessa tunnistetaan nykyisen lastensuojelun sijaishuollon ammattihenkilöstöä koskevan sääntelyn tulkinnanvaraisuus ja esitetään, että tämän uuden palvelumuodon henkilöstön osaamisesta tulisi säätää nykyistä vahvemmin. 

Ehdotukseen tulisi ehdottomasti lisätä henkilöstömitoitukseen erillinen, yksikön oma sosiaalityöntekijä. Myös muu sosiaalialan osaaminen oli ehdotuksessa ohitettu yleismaininnalla, vaikka erikseen oli tarkennettu terveydenhuollon ammattihenkilöiden osuutta sekä turvallisuusalan osaamista.  

Pidämme tärkeänä, että ehdotukseen lisättäisiin vaatimus erillisestä sosiaalityöntekijän henkilöstöresurssista – paitsi tutkimusperustaisuuden tukemiseksi, myös yksikön vahvan ihmis- ja perusoikeuksia rajoittavan (ja samalla turvaavan) luonteen vuoksi. 

Niinikään pidämme tärkeänä määrittää tarkemmin, mitä terveydenhuollon riittävällä osaamisella konkreettisesti tarkoitetaan. Näkemyksemme mukaan kuntoutuksellisten tavoitteiden saavuttaminen ilman lääketieteen ja psykiatrian osaamista ei ole mahdollista. Ehdotamme, että henkilöstön osana edellytyksenä olisi myös oma psykiatri. 

Lisäksi suljetun laitospalvelun asiantuntijoihin olisi hyvä kuulua perheterapeuttista osaamista ja kokemusta vaativasta ihmissuhdetyöstä. Perheterapeuttista osaamista tarvitaan koko perhesysteemin osallistamiseksi, mikä edesauttaa lapsen motivoitumista kuntoutumiseen ja mahdollisuutta kiinnittyä turvallisiin ja hyvinvointia edistäviin ihmissuhteisiin suljetun laitospalvelujakson aikana ja sen jälkeen. Tämä toimii osana lapsen vanhemmille annettavan tuen järjestämistä palvelun aikana siten kuin 30 §:n 3 momentissa säädetään. 

c) Ehdotuksen mukaan asiakassuunnitelma tulisi tarkistaa vähintään neljän kuukauden välein ja sen tueksi tulisi saada asiantuntija-arvio. Miten arvioitte sääntelyä lapsen rajoittamisen tarpeellisuuden arvioimisen sekä sen sisällön ja laajuuden tarkistamisen näkökulmasta? 

Pidämme tärkeänä, että lopullisessa säädöksessä velvoitetaan riittävän tiheään kokonaisarviointiin, onhan kyseessä merkittävästi yksilön perusoikeuksia rajoittava palvelumuoto. Asiakkaan tilanteen arvioinnin kärjen ei tule typistyä objektivoivaan väkivaltariskin arviointiin vaan keskiöön tulisi nostaa kuntoutuminen ja arvioida asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti, huomioiden lapsen sosiaalisen, terveydellisen ja kasvatuksellisen kokonaistilanteen lukuisat eri tekijät. Seurannan ja arvioinnin tulisi olla tiivistä ja lapsen kuulemista tukevaa. Asiantuntijoiden säännöllinen arvio ja sen saattaminen sosiaalityöntekijälle asiakassuunnitelman laatimisen tueksi 4 kk välein on kannatettavaa.  

Asiakassuunnitelman 4 kk välein toteuttavan arvion voisi korvata myös lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän yhdessä lapsen, hänen hoitoonsa kuuluvan henkilöstön sekä läheisten kanssa laadittavalla sosiaalihuollon palvelusuunnitelmalla, jossa palveluiden sisällöt eritellään tarkemmin kuin asiakassuunnitelmassa. Tällä turvattaisiin riittävä konkretian taso kuntoutuksessa asetettaville tavoitteille, joka osaltaan helpottaisi lapsen kanssa yhdessä tehtävää arviointia. 

d) Mikä on näkemyksenne ehdotetun palvelun suhteesta erityisen huolenpidon jaksoon? 

Uusi palvelumuoto on lähtökohtaisesti tervetullut. Sille on selkeä tarve lastensuojelun käytännön työvälineenä, jollainen tällä hetkellä puuttuu lastensuojelun instrumenteista. Hyvänä näemme sen, että suljettu sijaishuolto mahdollistaa aidosti rakenteet alaikäisten riittävän pitkäkestoiselle päihdehoidolle. EHO:n perustavanlaatuinen ongelma, poislähettämisen kulttuuri, on ehdotuksessa huomioitu hyvin ja ajatus jatkuvuudesta, mahdollisuudesta pysyä samassa sijoituspaikassa yhtälailla voinnin heikentyessä kuin kohentuessakin, on hyvä lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin merkittävästi tavanomaisesta kasvuympäristöstä eroava sijoitusmuoto silloinkin, jos asiakaslapsen yksilöllinen tilanne mahdollistaisi rajoitusten keventämisen yksikön sisällä, joten lainsäädäntöön tulisi saada erittäin tarkat kriteerit palvelun käytölle. 

Näemme, että kyseessä olisi erityisistä erityisin sosiaalihuollon palvelumuoto, jolle terveydenhuollon kentän verrokkina voisivat olla eräät äärimmäisen harvoin tarvittavat ja huippuluokan erityisosaamista edellyttävät kirurgian erityisalat. Tämän vuoksi näemme, että toiminta vaatii myös sosiaalihuollon kentän kaikkein vahvimman kytköksen tiedeperustaisuuteen, ajantasaisimpiin näyttöön perustuviin käytäntöihin sekä vaikuttavuustutkimukseen. Siksi toivomme, että valmisteluun kutsuttaisiin tiiviisti mukaan myös yliopistot. 

4. Esitetään muutettavaksi ja selkeytettäväksi nykyistä erityisen huolenpidon sääntelyä. Ovatko ehdotukset tarkoituksenmukaisia ja toteutettavissa käytännössä? 
Kyllä 
Kyllä pääosin
Ei pääosin 
Ei 
Ei kantaa 

Vapaamuotoiset huomiot kohdasta 4. 

Pidämme suotuisana muutoksena, että päätös erityisen huolenpidon jaksosta voidaan tehdä pidemmäksi 90 vuorokauden jaksoksi kerrallaan ja sitä voidaan jatkaa erittäin painavilla syillä edelleen 90 vuorokautta. Erityisen huolenpidon jakson tarpeessa olevien lasten ja nuorten tilanteet ovat usein kriisiytyneitä ja toivotun pysyvän muutoksen aikaansaaminen edellyttää mahdollisuutta siihen, että kuntoutusjakso ei keskeydy liian aikaisin.  

65 § Aineiden ja esineiden poisottaminen lastensuojelulaitoksessa 

Ehdotuksessa tuodaan esiin, että niin aineiden ja esineiden poisottamisen toteuttamiseen mahdollisesti liittyvän voimankäytön aikana, kuin sitä ennenkin lapselle on kerrottava, miten lapsen oma käyttäytyminen ja tilanteessa mahdollisesti vaikuttavat muut seikat vaikuttavat toimenpiteen toteuttamiseen. Lisäksi huomautetaan, että juuri poisottamisen tilanteessa tulee pyrkiä varmistumaan siitä, että lapsi ymmärtää tilanteen. Vaikka lähtökohtaisesti pyrkimys lapsen ymmärryksen saavuttamisesta on ehdottomasti kannatettava, on kuitenkin hyvä huomioida, että erityisesti kriisiytyneessä tilanteessa ja lapsen ollessa voimakkaan tunnetilan vallassa, on ymmärryksen saavuttaminen itse tilanteessa puhumalla usein lähes mahdotonta. Tämä vaatisi lapselta itseltään huomattavan vahvoja tunnesäätelyn taitoja.  

Tämän sijaan paremmin lapsen tarpeita huomioiva menettelytapa olisi se, että ennen tällaiseen tilanteeseen päätymistä lapselle selitetään, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä laitoksessa on ja miten näihin voidaan puuttua. Tilanteessa itsessään voisi lyhyesti mainita lasta muistuttaen, että nyt on kyse tilanteesta, jossa oikeuksiisi puututaan, kuten aiemmin puhuimme. Lisäksi tilanteen jälkeen, lapsen rauhoituttua on hyvä käydä lapsen kanssa keskustellen läpi, mitä tapahtui, miten toimittiin ja miksi, sekä antaa lapselle itselleen mahdollisuus tarkastella omaa toimintaansa ja kuvata, mitä hän tilanteessa teki.

66 § Henkilöntarkastus 
-

66 a § Henkilönkatsastus 

Ehdotus henkilönkatsastuksesta jättää mahdollisuuden lapselle kieltäytyä näytteen antamisesta. Vaikka on inhimillistä, ettei lasta pakoteta esimerkiksi näytteenantamiseen, jää tämän rajoitustoimen osalta epäselväksi, mikä rajoituksen tarkoitus on, sen perustuessa tosiasiassa vapaaehtoisuuteen. Ehdotuksessa tuodaankin esiin pääpainon olevan lapsen toiminnan ja käyttäytymisen tarkkailussa näytteiden ottamisen sijaan. Henkilönkatsastuksen rajoitusluonnetta ehdotammekin uudelleen harkittavaksi siten, että näytteenotto liittyisi kiinteämmin lapsen päihdekuntoutuksen osaksi, jolloin se olisi osa terveydenhuollon hoidollista toimintaa. 

69 e § Poliisin virka-apu laitoksesta ja perhekodista luvatta poissaolevan lapsen kiinniottamisessa ja kuljettamisessa 

Konkreettista uutta ehdotus tarjoaa erityisesti siinä, että lastensuojelulaitokset – myös yksityiset, joita lasten sijaishuoltopaikoista on reilu valtaosa – olisivat suoraan oikeutettuja virka-apupyynnön tekemiseen poliisille. Tämä keventäisi byrokratiaa ja vähentäisi sosiaalityöntekijöiden, erityisesti sosiaali- ja kriisipäivystysten työtaakkaa, mutta toisaalta myös siirtäisi harkintavaltaa.  

Poliisit saisivat merkittävän määrän uusia yhteistyökumppaneita, joita tulisi ohjeistaa, kouluttaa ja perehdyttää prosessiin. Tämän perehdytyskokonaisuuden käytännön toteuttaminen ja siitä aiheutuvien kustannusten maksuvastuut tulisi suunnitella ennen lakimuutosten toimeenpanovaihetta.   

Toinen konkreettinen muutos ehdotuksessa olisi se, että hatkassa olevan lapsen oikeudellinen asema selkeytyisi, kun sijaishuollon täytäntöönpano tuotaisiin asiana lastensuojelulakiin. Se auttaisi myös hahmottamaan poliisin toimivaltuuksia hatkaamistilanteissa. Muutoksen myötä poliisin virka-apua voitaisiin jatkossa pyytää hatkatapauksissa lastensuojelulain perusteella, mikä toissijaisesti hyödyttäisi myös tilastointia ja mahdollistaisi siten nykyistä tarkemman tiedon tuottamista hatkaamisilmiöstä. 

8. Vapaamuotoiset huomiot koko esityksestä. 

Asiakasturvallisuuden takaamiseksi on ehdottoman tärkeää, että erityisesti lastensuojelun yksilökohtaisessa päätöksenteossa sosiaalityöntekijän tulee olla laillistettu ammattihenkilö, jolla on riittävä koulutus, ammattitaito ja tuki työnsä tekemiseen, sillä ehdotus sisältää huomattavan voimakkaasti perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuvia toimia. Näiden käyttöä harkitessa, niistä päätettäessä ja näiden päätösten valmistelussa tulee jo valmistelijan hallita erityisen hyvin erilaiset näkökulmat ja oikeudelliset perusteet. Vaikka nykyisen säätelyn mukaisesti (lastensuojelulaki 13 b §) lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulee olla sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (817/2015) tarkoitettu sosiaalihuollon ammattihenkilö, ei tilanne välttämättä näin ole kaikkien lapsen asioista vastaavien sosiaalityöntekijöiden kohdalla. Tämä johtuu siitä, että sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain (12 §, 817/2015) mukaan tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä voi toimia myös opiskelija, joka ei vielä ole sosiaalihuollon ammattihenkilö. Tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä toimiva ei voi tehdä varsinaisesti itsenäistä harkintaa, sillä hänen on toimittava ammattiin valmistuneen johdon ja valvonnan alaisena. Tämän vuoksi pidämme erityisen tärkeänä, että vähintään sijaishuollon aikaisista toimista päättävä tai päätöksiä valmisteleva lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on laillistettu sosiaalityöntekijä.

Jätimme Sosiaali- ja terveysministeriölle tänään lausuntomme sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain muutosesityksiin liittyen palvelujen teknologisiin ratkaisuihin. Alla lausuntomme:

Lakimuutosesityksessä käsitellään teknologisten ratkaisujen käyttämistä asiakkaiden sosiaalipalveluissa. Esityksen keskiössä on ehdotus uudesta lainkohdasta, jonka mukaan teknologisten ratkaisujen soveltuvuus asiakkaalle arvioitaisiin osana sosiaalihuoltolain tai vanhuspalvelulain asiakassuunnitelman laatimista. Esityksen mukaan arvioinnissa olisi keskeistä, että asiakas osaa käyttää teknologista ratkaisua, se täyttää laatuvaatimukset, ratkaisu ei puutu yksityisyydensuojaan enempää kuin hoidon ja huolenpidon tarve välttämättä edellyttävät, eikä ratkaisu vaaranna asiakasturvallisuutta. Samalla lakiesityksessä ehdotetaan muutoksia asiakasmaksuihin ja henkilöstömitoituksiin sosiaalihuollon toimintayksiköissä.

Sosiaalityöntekijöiden seura pitää yleisesti ottaen teknologisten ratkaisujen käyttökäyttömahdollisuuksien edistämistä sosiaalihuollossa ja ikääntyneiden palveluissa myönteisenä asiana. Sosiaalihuollon asiakkuutta ei pidä tulkita sellaisena kategorisen varovaisuuden aiheena teknologisten palveluiden käyttöönotossa, joka voi johtaa julkisten sosiaalipalveluiden jäämiseen jälkeen yhteiskunnan yleisestä teknologisesta kehityksestä. Olemme myös esityksen kanssa yhtä mieltä siitä, että se, onko asiakkaan tilanteessa sopivaa käyttää teknologisten ratkaisujen keinoin toteutettavia palvelujen muotoja, on välttämätöntä arvioida yksilö- ja tilannekohtaisesti, ja että sosiaalihuoltolain tai vanhuspalvelulain mukainen palvelutarpeen arviointi ja sen jälkeinen asiakassuunnitelman laadinta ovat luontevia muotoja tälle arvioinnille.

Lakimuutosesitys tarvitsee kuitenkin näkökulmastamme neljänlaisia täsmennyksiä tai muokkauksia.

1. Teknologisten ratkaisujen käyttäminen sosiaalipalveluissa ei ole sellainen erillinen aihe, jonka soveltuvuuden arvioimisesta on tarkoituksenmukaista säätää erillisessä sosiaalihuoltolain pykälässä. Palvelutarpeen arviointi ja asiakassuunnitelmatyö sisältävät jo nykyisellään suuren määrän erilaisten palveluiden soveltuvuuden arviointia, ja palveluiden osittainen tai kokonaan toteuttaminen teknisten ratkaisujen avulla on vain yksi ulottuvuus tässä arvioinnissa. Harva palvelu on nyt tai varsinkaan tulevaisuudessa myöskään täysin teknologiaan perustuva tai ei-perustuva, vaan yhdistelmä näitä, mikä osaltaan lisää erillisen pykälän epätarkoituksenmukaisuutta. Teknologisten ratkaisujen kehittämistä ja hyödyntämistä sosiaalipalveluiden osana voidaan lisätä paremmin muilla keinoilla (erit. ohjaus ja resursointi) kuin esitetyllä lakimuutoksella.
2. Lakiesityksessä korostetaan teknologisten ratkaisujen soveltuvuuden arviointia asiakassuunnitelmatyössä, mutta perusteluteksteissä käsitellään riittämättömästi tämän arviointityön edellytyksiä käytännössä. Sosiaalihuoltolain 36§:n ja 39§:n mukaan palvelutarpeen arvioinnin ja asiakassuunnitelman laatii sosiaalihuollon ammattihenkilö yhteistyössä asiakkaan kanssa, ja tietyissä tilanteissa laatijan koulutusedellytyksenä on sosiaalityöntekijän kelpoisuus. Lakiesityksen perusteluissa tulisi näkökulmastamme käsitellä laajemmin sitä, millä tavalla sosiaalihuollon ammattihenkilöiden on muutoksen myötä tarkoitus pystyä osana nykyisiä työtehtäviään toteuttaa soveltuvuusarviointia kohdistuen laajaan kirjoon erilaisia teknologia ratkaisuja sosiaalipalveluissa. Onko ajatuksena, että uuden lakisääteisen tehtävän edellyttämä jatkuva täydennyskouluttautuminen kuuluu sosiaalihuollon ammattihenkilöiden omatoimiseen ammattitaidon ylläpitämiseen vai työnantajan koulutusvelvollisuuksiin? Minkä toimijoiden vastuulla on huolehtia siitä, että sosiaalihuollon ammattilaisilla on erilaisten palveluiden soveltuvuusarviointia tehdessään tosiasiassa käytettävissä riittävästi erilaisia, erilaisiin asiakastilanteisiin sopivia palveluvaihtoehtoja? Jääkö sosiaalihuollon ammattihenkilöiden vastuulle yksittäisinä ammattilaisina tai ammattikuntana pitää huolta siitä, että teknologisten ratkaisujen yleistymisestä huolimatta myös muunlaista palvelutarjontaa on jatkossakin käytettävissä aina tarvittaessa? Tästä aiheesta olemme erityisen huolissamme siitä syystä, että vanhuspalvelujen osalta samassa lakimuutosehdotuksessa tavoitellaan henkilöstömitoitusten merkittävää madaltamista.
3. Teknologian yleistyminen on siten sosiaalihuoltoa ja muuta yhteiskuntaa läpileikkaava teema, että ehdotetun muutoksen tekeminen valikoidusti juuri sosiaalihuoltolakiin ja vanhuspalvelulakiin voivat tuottaa ongelmallisia seurauksia. Muutosesityksen perusteluissa mainitaan, että vastaavaa muutosta voidaan tarvittaessa harkita käynnissä olevan lastensuojelulain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Sosiaalihuollon erilaisten lakien suhdetta teknologiaan olisi kuitenkin arviomme mukaan tärkeää tarkastella kokonaisuutena. Toki esimerkiksi juuri lapsiin liittyy erityisiä kysymyksiä suhteessa teknologiaan, mutta jos esitetty pykälä nyt tuodaan yhdenlaisena sosiaalihuoltolakiin, tämä tuottaa painetta tavoitella linjakasta versiota vastaavasta sääntelystä sosiaalihuollon muihin lakeihin. Tässä esityksessä kontekstina on painottuneesti ikääntyneiden sosiaalipalvelut, jotka eivät erityisyydessään ole edustava lähtökohta laajemman sosiaalihuoltolain uudistusten muotoilulle. Näkökulmastamme teknologisista palveluista olisi parempi säännellä omissa – koko sosiaalihuoltoakin laajemmissa – laeissaan, ei ehdotetun kaltaisesti osana kahden yksittäisen sosiaalipalvelujen kontekstin palvelutarpeen arviointia ja asiakassuunnitelmatyötä.
4. Esityksessä käsitellään melko perusteellisesti erilaisten teknisen valvonnan muotojen mahdollisuuksia ikääntyneiden toimintayksiköissä. Sosiaalihuollossa erilaista ympärivuorokautista asumista, mm. laitosasumista ja tuettua asumista, järjestetään monilla sektoreilla, kuten lastensuojelussa, vammaispalveluissa, päihdehuollossa ja jopa kotoutumisen tuen palveluissa. Näissä esitetyn kaltaisten teknologisten valvontaratkaisujen eettisiä kysymyksiä tulee tarkastella paljon nyt esitettyjä perusteluja perusteellisemmin. Esimerkiksi lastensuojelussa, vammaispalveluissa ja päihdehoidossa ympärivuorokautiseen asumiseen liittyy hyvin erityistä sosiaalista haavoittuvuutta ja välillä myös tahdosta riippumattomia päätöksiä. Näihin seikkoihin yhdistettynä teknologisen valvonnan oikeasuhtaisuutta ja vain välttämätöntä puuttumista asiakkaan yksilönsuojaan on hyvin tärkeää korostaa.