Ajatuksia sosiaalityöntekijöiden itsetunnosta

​Pystymmekö seisomaan selkä suorana ja rinta rottingilla siellä missä meitä tarvitaan?

Olen pohjakoulutukseltani sosionomi. Muutaman vuoden sosiaaliohjaajana työskenneltyäni rupesin kaipaamaan yhteiskunnallisempaa otetta työhöni sekä vaikutuskeinojen löytämistä yhteiskunnassa vallitsevien epäkohtien muuttamiseksi. Tuolloin ajattelin, että ainoa keino löytää tarvitsemani, on hakeutua yliopistoon lukemaan sosiaalipolitiikkaa. Ensimmäisen opintovuoden jälkeen huomasin, ettei ratkaisuni ollutkaan itselleni ihan oikea, sillä sosiaalipolitiikka ei kokonaisuudessaan tarjonnut sitä mitä etsin. Aloin perehtymään sosiaalityön opintojen tavoitteisiin niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Hämmennyin hieman kun sosiaalityön tavoitteiksi kuvailtiin yksilöiden ja yhteisöjen voimaannuttamisen lisäksi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, ihmisoikeuksien puolustaminen, yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuva muutostyö ja niin edelleen. Sosiaalityössä näyttäytyi yhdistyvän paloni niin yksilöiden ja yhteisöjen kuin myös yhteiskuntien hyvinvoinnin edistämiseen ja vahvistamiseen sekä ihmisoikeuksien puolustamiseen. Niinpä siirryin sosiaalityön opiskelijaksi.

Vuosien kuluessa olen huomannut, että en ole ainoa, joka ei tiennyt sosiaalityön olevan myös yhteiskunnallisesti hyvin orientoitunutta, suorastaan yhteiskunta-aktivismia. Sosiaalityöllä on historiassaan jopa radikaaleja perinteitä. Radikaali sosiaalityö haastoi traditionaalista sosiaalityön kiinnostusta yksilöön. Radikaalissa sosiaalityössä politiikkaan vaikuttaminen nähtiin tärkeäksi ja ajateltiin ongelmien johtuvan ennemmin yhteiskunnallisista syistä kuin yksilöiden epäonnistumisista. Uskallan väittää, että vielä tänäkin päivänä sosiaalityön ajatellaan keskittyvän pääsääntöisesti yksilökohtaiseen muutostyöhön, eikä sosiaalityö ole aiemmin esimerkiksi näkynyt vahvasti poliittisessa päätöksenteossa mukana. Väitän, että meillä on historiallisista, yhteiskunnallisista seikoista tai jopa professionaalisesta itseymmärryksestä johtuen haavoja itsetunnossamme, johon esimerkiksi vaientamisen kulttuuri ei ole tuonut helpotusta. Myös salassapitovelvollisuus, joka korostuu yksilökohtaisessa sosiaalityössä, on saattanut vaikuttaa siihen, että sosiaalityöntekijät eivät ole ottaneet aktiivisesti kantaa työssä kohtaamiinsa epäkohtiin. Onneksi viime aikoina on syntynyt selkeää muutosta siihen suuntaan, että me sosiaalityöntekijät voimme vaikuttaa yhteiskuntien epäoikeudenmukaisiin ja sortaviin rakenteisiin. Me voimme olla luomassa oikeudenmukaista ja ihmisoikeudet täyttävää hyvinvointipolitiikkaa.

Itsetunto on tietoisuutta omasta arvosta sekä uskomista omiin kykyihin. Siksi on mielestäni tärkeää aina tasaisin väliajoin kysyä itseltämme arvostammeko omaa asiantuntijuuttamme, uskommeko omiin ja toistemme kykyihin? Pystymmekö seisomaan selkä suorana ja rinta rottingilla siellä missä meitä tarvitaan? Sosiaalityöntekijöiden seurassa olemme huomanneet, että asiantuntijuuttamme todella kaivataan yhteiskunnan monissa eri kerroksissa, osaamisemme perään kysellään ja jopa ihmetellään missä olemme aiemmin olleet. Asiantuntijuutemme ja osaamisemme laadun ja arvon tiedämme parhaiten itse ja koska kotiovelta asti niitä harvemmin tullaan kyselemään, tulee meidän olla aktiivisia itse. Sosiaalityöntekijöiden seurassa hyvää on kollegiaalinen tuki vaikuttamistyöhön ja muihin ammatillisiin ambitioihin. Tämä onkin hyvä syy liittyä seuran toimintaan, toivotan teistä jokaisen lämpimästi tervetulleeksi mukaan!

Susanna Kalliola