Edouard Louisin tuotanto sosiaalityön silmin – kaunokirjallisuudesta sosiaalityön reflektion työvälineenä

Edouard Louis (s. 1992) on julkaissut Ranskassa kuusi romaania, jotka kertovat hänen lapsuudenperheestään ja hänestä itsestään. Kaikki romaanit on suomennettu, ja ne ovat saaneet ylistäviä arvioita myös suomalaisilta kirjallisuuskriitikoilta. Ranskassa Louis on saanut kaikki tärkeimmät kirjallisuuspalkinnot. Kirja on sovitettu myös teatteriesityksiksi ja keväällä 2026 näytelmä ”Våldets historia” (Väkivallan historia) pyörii Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisellä näyttämöllä Lilla Teaternissa. Kyseessä on ensimmäinen Louisin kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehty teatterisovitus Suomessa. Näytelmässä on raskaasta aiheestaan huolimatta aimo annos lämmintä huumoria ja toiveikkuutta. 

Louis julkaisi ensimmäisen romaaninsa 21-vuotiaana Pariisin Sorbonne-yliopiston sosiologian opiskelijana, ja kirja oli välittömästi sensaatio. Samanlaista köyhyyden, rasismin ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kuvausta ei ranskalaisessa kirjallisuudessa ollut nähty vuosikymmeniin. Louis on itse kertonut, että sai usealta kustantamolta hylkäävän päätöksen kirjan julkaisemisesta, koska kustannustoimittajat pitivät kirjan kertomusta köyhyydestä epäuskottavana: ”eihän tällaista ole missään nyky-Ranskassa, keksitty juttu”. 

Louis kasvoi monilapsisen perheen keskimmäisenä lapsena: isä oli entinen tehdastyöläinen, joka oli 35-vuotiaana jäänyt työtapaturman vuoksi sairaseläkkeelle. Perhe eli isän jatkuvasti kutistuvalla sairaseläkkeellä (syynä Ranskan valtion sosiaaliturvaleikkaukset), sillä perheen äiti ei väkivaltaisen isän kieltojen vuoksi voinut käydä töissä vanhusten kotihoitajana. Louisin sisarukset lopettivat kukin koulunkäynnin pakollisen oppivelvollisuuden jälkeen, koska ympäristössä ei arvostettu koulutusta. Louis kertoo, kuinka ympäristö ja perhe opettivat, että esimerkiksi afrikkalaisilla ja arabeilla ei ollut ihmisarvoa ja pahin kohtalo mikä miehelle voi sattua oli olla homo. Oman homoseksuaalisuuden löytäminen lapsena olikin pelottava asia, ja Louis on kertonut, kuinka toivoi ”paranevansa”. Kuihtuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ”muijat oli muijia ja äijät äijiä”, homoseksuaalisuuden paljastuminen koulutovereille johti vuosikausien rankkaan koulukiusaamiseen. 
​
Kirjallisuus ja teatteri eivät ole vain viihdettä, vaan voivat toimia myös sosiaalityön ammattilaisen reflektion ja alan sisäisen keskustelun välineenä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on sosiaalisen työn ydinperiaate (IFSW, 2014), jota ei tule vain puolustaa, noudattaa ja vaalia, vaan myös opettaa tuleville sosiaalityöntekijöille. Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus voi saada inhimilliset kasvot paitsi asiakastyössä, niin myös fiktiivisten aineistojen kautta. Kaunokirjallisuuden on todettu useissa tutkimuksissa voivan kannustaa sosiaalityöntekijöitä kriittiseen analyysiin ja edistää syvempää ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. 

Onko työkyvyttömän isän jatkuvasti pienenevä etuus oikeudenmukaista? Miksi perheen äidin on siedettävä vuodesta toiseen miehensä väkivaltaa? Miksi tässä pohjoisranskalaisessa pikkukaupungissa syrjitään vähemmistöjä? Mikä voisi olla toisin – ja miten? 

Édouard kuvaa yksilöllistä kärsimystä sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissa, joten esimerkiksi saksalaisen filosofin Axel Honnethin (1995) käsite tunnustamisen puute sopii teoksen analyysiin. Honnethin tunnustamisen teoria lähtee liikkeelle ajatuksesta, että jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi ja tunnustetuksi. Vain niin voi vastavuoroisuuteen ja luottamukseen perustuva yhteiskunta tulla todelliseksi. Honnethin mukaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus perustuu olosuhteisiin, jotka mahdollistavat kansalaisten itseluottamuksen, itsetunnon ja itsensä kunnioittamisen kehittymisen sekä itsensä toteuttamisen. Tämä edellyttää henkilökohtaisten tarpeiden, oikeuksien ja yhteiskunnallisen arvon tunnustamista. Tämä tunnustaminen alkaa rakkaus- ja ystävyyssuhteista, jota seuraa kunnioitus institutionalisoituneissa suhteissa, kuten lainsäädännössä, ja lopuksi keskinäinen tunnustaminen yhteiskunnallisessa elämässä. 

Louis on itse kuvannut romaanejaan ”kertomuksiksi ihmisistä, jotka ovat kaiken politiikan ulkopuolella". Louis kertoo, kuinka hänen lapsuudenperheessään ei äänestetä eikä luoteta poliitikoihin. Heidän elämäänsä ei esitellä mediassa, eivätkä he löydä itselleen samaistumiskohteita julkisuudesta. Epäoikeudenmukaisuuden ja julkisesta elämästä sivuutetuksi tulemisen historia on todellinen. Louis näkee ranskalaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuneen täysin. En tiedä millaisia sosiaalipalveluja Ranskassa on ollut kaksikymmentä vuotta sitten, mutta Louisin kertomuksessa niitä ei ole, vaan perhe sinnittelee virallisen yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen ulkopuolella. 

Romaanin tai teatteriesityksen valinta didaktiseksi välineeksi ja psykososiaalisen työn ammattilaisten reflektion välineeksi on saanut inspiraationsa eri filosofeilta ja kirjallisuudentutkijoilta, jotka ovat pohtineet kirjallisuuden merkitystä ihmisen olemassaololle. Yksi heistä on yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum (2010), joka pitää kirjallisuutta tärkeänä narratiivisen mielikuvituksen kehitykselle: kyvylle asettua toisen asemaan tarinoiden kautta.  Kirjallisia teoksia on pidettävä aktiivisina ilmaisuina, jotka käyvät vuoropuhelua lukijan kanssa. Näin voidaan luoda teoksen ja lukijan välille ero, jossa lukija voi pohtia tekstiä ja itseään. Ottamalla vastuuta kirjallisten teosten tulkinnoistamme ja perustelemalla niitä, voimme vahvistaa sosiaalista toimijuutta ja lisätä rakenteellisen sosiaalityön ymmärrystä. Kirjallisuus voi stimuloida narratiivista mielikuvitusta, mikä mahdollistaa syvällisemmän pohdinnan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. 

Samalla narratiivinen näkökulma sosiaalityöhön muistuttaa meitä siitä, että ihmiset eivät voi hautautua tilastoihin, vaan kestävällä pohjalla olevassa yhteiskunnassa ihmiset ovat näkyviä toisilleen ja päättäjille autenttisine tarinoineen. Köyhyystilastojen lisäksi tarvitaan laadullista tutkimusta ja puheenvuoroja köyhyydestä, narratiiveja, joita päättäjien pitäisi kuunnella voidakseen ymmärtää sitä, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. Tunnustamisen filosofia kutsuu meitä tekemään rakenteellista sosiaalityötä - antamaan kansalaisille kasvot tilastojen takana.  

TEATTERIVINKKI: Våldets historia (Väkivallan historia), Lilla teatern, Helsingin kaupunginteatteri, 27.3.2026 asti. Esitystä on mahdollisuus seurata suomeksi tekstitettynä lukulaitteen kanssa.

KIRJALLISUUTTA: 
Honneth, Axel (1995): The struggle for recognition: the moral grammar of social conflicts
Nussbaum, Martha (2010): Not for profit : why democracy needs the humanities

Edouard Louisin romaanit ilmestymisjärjestyksessä:
Ei enää Eddy
Väkivallan historia
Kuka tappoi isäni?
Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Muutos: Metodi
Monique pakenee
Kaikki kirjat on suomeksi julkaissut Tammi kustannusosakeyhtiö. 

Johanna Lahdenperä, sosiaalityöntekijä