Koronavirus osoittaa sosiaalityön ja yhteiskunnan turvaverkkojen arvon

Maailmanlaajuinen pandemia kohtelee meitä eri tavoin riippuen henkisistä, sosiaalisista, psyykkisistä ja taloudellisista voimavaroistamme. Erityisen haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät – usein sosiaalityön asiakkaat – voivat luisua yhä vaikeampaan tilanteeseen. Joillekin kriisi tarkoittaa työpaikan menettämistä, toimeentulon vaarantumista, päihdeongelman ja lähisuhdeväkivallan kärjistymistä, mielenterveyden heikkenemistä tai yksinäisyyden syventymistä. Arjesta tulee monella tapaa kuormittavaa tai turvatonta, kun peruspalvelut eivät toimi siten kuin aikaisemmin.

Sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat kietoutuvat usein yhteen ja tiedämme, että niillä on myös tapana kumuloitua: toimeentulon haasteet kuormittavat mielenterveyttä, mikä taas voi näkyä päihteiden käyttönä, heikentyneenä kokemuksena omasta toimijuudesta sekä epäluottamuksena yhteiskuntaa kohtaan. Usein pahoinvointi näkyy viiveellä ja pitkän aikaa. Pahoinvointi heijastuu myös läheisiin ja lapsiin sekä näkyy pahimmassa tapauksessa ylisukupolvisena pahoinvointina.

Olemme saaneet lukea puheenvuoroja myös sen puolesta, että kaikkia koskettava kriisi voi lisätä keskinäistä solidaarisuutta. Jonkun arvion mukaan kriisi mahdollisesti luo tunteen aikaisempaa vahvemmasta yhteenkuuluvuudesta ja siitä, että olemme vaikeiden aikojen keskellä samassa veneessä. 

Sosiaalityöntekijänä jäin pohtimaan tätä ajatusta. Sosiologi Émile Durkheimin mukaan solidaarisuus luo myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan ja koheesiota yhteiskuntaamme. Solidaarisuus siis pitää yllä myös yhteiskuntarauhaa. Solidaarisuus käsitteenä onkin sosiaalityölle varsin merkityksellinen – onhan hyvinvointiyhteiskuntamme rakentunut solidaarisuuden aatteen pohjalta. Haluan ajatella, että yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpitäminen ohjaa yhteiskuntamme kehitystä nyt ja jatkossa.

Jotta solidaarisuus säilyy, on ensiarvoisen tärkeää pitää huoli kaikkien osallisuudesta. On tärkeää kuulla haavoittuvassa asemassa olevien ja heidän kanssaan työskentelevien kokemuksia.  Jos emme kuule ja ymmärrä toistemme todellisuutta, miten voisimme kokea solidaarisuutta toisiamme kohtaan? Jotta jokainen tulee nähdyksi tarpeineen, sosiaalityössä on löydettävä uusia keinoja tavoittaa heidät, jotka jo ennestään eivät ole kokeneet olevansa kiinteä osa yhteiskuntaa. 

Koronavirus haastaa yhteiskuntamme kestokykyä monella tapaa. Paljon on puhuttu terveydenhuollon kantokyvystä, mutta yhtä lailla kriisi koettelee sosiaalihuollon kantokykyä. Samalla kriisi osoittaa, miten arvokasta on, että yhteiskuntamme on rakentunut vahvojen turvaverkkojen varaan kansainvälisesti vertaillen. On oleellista pitää huoli hyvinvointijärjestelmästä, joka pitää maatamme pystyssä kriisin keskellä ja antaa arvo sille työlle, jota sosiaalityöntekijät tekevät haavoittuvassa asemassa olevien hyvinvoinnin turvaamiseksi. 

Toivon, että ajatus solidaarisuudesta kantaa yli kriisin, emmekä tee sellaisia ratkaisuja, joita 90-luvun laman aikana ja jälkeen tehtiin sosiaaliturvaan ja -palveluihin. Toivon viisautta poliitikoiltamme, jotta mikään yksittäinen ihmisryhmä ei joudu kriisin jälkihoidon maksajaksi ja kriisin sosiaaliset vaikutukset tulevat arvioiduksi. On mahdollista, että kriisistä aiheutuva jälkipyykki on sosiaalityön näkökulmasta valtava. On ensiarvoisen tärkeää, että sosiaalityö pystyy toimimaan eettisesti kestävällä tavalla ja riittävin resurssein kriisin ajan ja sen jälkeen. Tarvitsemme myös uusia toimintatapoja pitää kaikista huolta. Nyt jos koska tarvitsemme heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnin turvaamista -  sosiaalityötä.

Anna Tiili
Sosiaalityöntekijöiden seuran puheenjohtaja

Ps. Haluaisimme kuulla sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia asiakastyön rajapinnasta, jotta kaikkien ääni tulee kuuluviin koronakriisin keskellä. Millaisia ilmiöitä kriisi nostattaa sosiaalityössä ja mitä ajatuksia sinussa sosiaalityöntekijänä herää? Voit lähettää blogitekstin osoitteeseen sosiaalityontekija@gmail.com.