Jäseneltä: Kun keskeinen häivytetään

Sosiaaliala elää arkeaan maailmanlaajuisen pandemian ja sote-uudistuksen merkeissä. Molemmissa on haastetta kerrakseen. Etenkin sote-uudistuksesta käyty keskustelu on saanut minut miettimään mitä alan kielessä on tapahtumassa.

Kun lukee nykyajan uutisointia alastamme huomaa, että kieli on varsin siloista.

Me sosiaalityöntekijät olemme sosiaalihuollon laillistettuja ammattihenkilöitä. Työskentelemme siis sosiaalityön erityisasiantuntija-ammatissa. Sana sosiaalityö tuo minun mieleeni sosiaaliset ongelmat kuten köyhyyden, päihderiippuvuuden, väkivallan, asunnottomuuden, nälän ja huono-osaisuuden. Kun lukee nykyajan uutisointia alastamme huomaa, että kieli on varsin siloista. Sosiaalityön ja laajemmin myös koko sosiaalialan käsitteitä nykyisin ovat esim.  hyvinvointipalvelut, palveluvalikoima, elämäntapahaaste, vähäosaisuus ja asiakasohjaus. Sosiaalialan ammattinimikkeitä ovat esim. koordinaattori, palveluesimies, koordinoiva esimies ja asiantuntija.

Tällaista tekstiä lukiessa on kysyttävä: minne sosiaalinen on hävinnyt kielestämme?

Pari vuotta sitten kuuntelin hämmentyneenä, kun sosiaalityön opiskelija kuvasi harjoitteluaan sanoilla ”mä olin sen koordinaattorin proggiksissa”. Minulle jäi hämäräksi mitä tekemistä tämän lauseen sisällöllä oli sosiaalityön kanssa. Huomasin, että yhdessä vaiheessa ammattijärjestömme Talentiakin käytti käsitettä ”aikuistyö” käsitteen ”aikuissosiaalityö” asemesta. Kysyin asiasta, ja tämä johtui kuulemma THL:n linjauksesta. Kun on kyse alan keskeisestä ytimestä, niin ammattijärjestön pitää nähdäkseni olla itsenäinen ja tehdä omat linjauksensa.

Sosiaalityön maailman sanoittaminen ongelmattomaksi, kauniiksi ja siloiseksi on mielestäni vaarallista.

Sosiaalityön maailman sanoittaminen ongelmattomaksi, kauniiksi ja siloiseksi on mielestäni vaarallista. Viime vuosina olen huomannut, että uudet, alalle tulleet työntekijät suhtautuvat ajoittain haastaviin asiakkaisiin sanomalla, että ”se ei sitoudu” tai että ”se ei työskentele”, jonka jälkeen asiakkaan palvelut lopetetaan. Vaikeissa elämäntilanteissa olevien asiakkaiden jättäminen oman onnensa nojaan on ammattieettisesti kestämätön ratkaisu. Onko kukaan kertonut näille nuorille, että sosiaalityössä ei tehdä pelkästään muutostyötä, ja että kannatteleva työ on olennainen osa tätä ammattia?

Sosiaalityö on historiallisesti aina tukenut ja kannatellut kaikkein heikompia ja toiminut marginaalissa niiden ihmisten kanssa, jotka eniten tarvitsevat meitä. Vaikeiden asiakkaiden ulkoistaminen kolmannelle sektorille ei ole sosiaalityön tai sosiaaliohjauksen työmuoto.  Nyt on vaarana, että tulevaisuuden sote-maailmassa sosiaalialan laillistettu ammattihenkilö tekee perhe- ja hyvinvointikeskuksessa vain tavoitteellista muutostyötä sitoutuneiden ja motivoituneiden, työssäkäyvien ja kognitiivisesti ja sosiaalisesti toimintakykyisten asiakkaiden kanssa. Sekin voi olla sosiaalialan työtä ja välillä onkin, mutta alan ydin on muualla.

Vaikeiden asiakkaiden ulkoistaminen kolmannelle sektorille ei ole sosiaalityön tai sosiaaliohjauksen työmuoto.

​Ammattijärjestöllämme Talentialla oli takavuosina hyvä kampanja ammattiylpeydestä. Muistatteko nuo tarttuvat sloganit: ”sosiaalityöntekijä ja ylpeä siitä”, ”sosionomi ja ylpeä siitä” ja ”sosiaalialalla ja ylpeä siitä”? Olisiko nyt syytä kaivaa naftaliinista tämä kampanja ja muistuttaa sosiaalityöntekijöitä työmme keskeisestä sisällöstä kaikkein heikompiosaisten kansalaisten asioiden ajajana? Itse olen sitä mieltä, että meillä on syy ja oikeus olla työstämme hyvin ylpeitä, joten kaunisteltu kieli pois ja sosiaalinen kunniaan!
 
Sari Savikko
Sosiaalityöntekijä
Tampere