Rohkeudesta

Seuran arvoja ovat rohkeus, dialogisuus ja sosiaalityön eettisyys (ks. tuore strategia). Seuraavissa kolmessa postauksessa seuran uusi puheenjohtaja Anna Tiili ja väistynyt puheenjohtaja Sonja Soini käyvät keskustelua näistä arvoista ja niiden merkityksestä. Ensimmäisenä käsittelyssä on rohkeus, seuraavat keskustelut julkaistaan tiistaina ja torstaina.

En tiedä, voiko sosiaalityötä tehdä olematta rohkea. Sosiaalityön asiakastyössä puhutaan käytännössä aina vaikeista asioista hauraassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Silloin ammattilaisen tulee olla rohkeasti valmis kohtaamaan elämän pimeimmät ja kipeimmät puolet. Sosiaalityöntekijän tulee rohkeasti asettua ihmisen puolelle ja nähdä hänet siinä elämäntilanteessa, missä hän on, vaikka moni haluaisi katsoa pois. Todellista ammattitaitoa on se, kun rohkeuden pariksi päästää empatian. Se, kun ottaa lainsäädännön, faktojen ja yhteiskuntatieteellisen asiantuntijuuden rinnalle työkaluksi myös tunteet ja kyvyn asettua rinnalle.

Sosiaalityö on nimenomaan ihmisen ja inhimillisyyden puolelle asettumista ja rohkeaa arjen ihmisoikeustyötä. Työn arjessa kohdataan myös eriarvoistavien rakenteiden ja toisinaan sosiaalityön arvoille vieraan yhteiskuntapolitiikan vaikutukset ihmisten elämään. Siitä syystä on aivan oleellista, että sosiaalityöntekijät osallistuvat rohkeasti yhteiskunnalliseen keskusteluun eriarvoisuutta tasaavan politiikan puolesta. Voisi jopa sanoa, että sosiaalityön asiantuntijoilla on velvollisuus tuoda esiin sosiaalisen arvoa, sillä vaikenemalla legitimoimme eriarvoistavan politiikan.
​
Ajattelen, että sosiaalityön ytimessä on visio ihmisarvoja kunnioittavasta yhteiskunnasta, ja sosiaalityön asiantuntijoiden on kyettävä argumentoimaan rohkeasti, miksi tuo yhteiskunta on tavoittelemisen arvoinen. Sosiaalityössä muutostyö voi yksilötyön rinnalla tarkoittaa myös laajempaa yhteiskunnallista muutostyötä.

Olen aivan samaa mieltä. Rohkeutta tarvitaan sosiaalityön molemmissa perustehtävissä: sekä asiakastyössä että yhteiskunnan muuttamiseen suuntautuvassa rakenteellisessa sosiaalityössä. Jotta muutos voidaan saada aikaiseksi, rohkeus tarvitsee parikseen sinnikkyyttä ja näkemystä. 

​Olen huomannut, että on helpompaa olla rohkea ja sinnikäs, kun siihen saa positiivista ja kannustavaa tukea. Minulle henkilökohtaisesti rohkeus on viimeiset pari vuotta tarkoittanut kehtaamista. Että en jätä asioita sanomatta siksi, että se tuntuu minusta nololta tai epämukavalta. Minulta on vaatinut rohkeutta nostaa esille myös asioita, joista en ole täysin varma. Olen oppinut, että silloinkaan mitään kamalaa ei tapahdu, vaan yleensä syntyy keskustelu, jossa kaikki osapuolet voivat oppia uusia näkökulmia. Yhteinen keskustelu on tukenut olemaan rohkea aina vain uudestaan.

Kehtaaminen on osuva sana - paljonhan kyse on rohkeudesta ottaa asioita puheeksi silloinkin, kun oma näkemys on vielä keskeneräinen. Yhteiskunnallisesta keskustelusta on liian pitkään puuttunut sosiaalityön asiantuntijuus ja minulle Sosiaalityöntekijöiden seura on merkinnyt ammatillista voimaantumista sekä kollegiaalista tukea asiantuntijana kehittymisessä. Julkinen esiintyminen, oman asiantuntijuuden esiin tuominen ja vaikuttaminen proaktiivisella tavalla ovat olleet sosiaalityön kentällä pitkään verrattain vierasta. Ajattelen, että nyt aika on kuitenkin otollinen vaikuttamaan pyrkivän sosiaalityön vahvistamiselle, sillä maailma on muuttunut julkista keskustelua ja läpinäkyvyyttä ruokkivaksi - ei siis ole ihme, että Sosiaalityöntekijöiden seura rohkeana sosiaalityöntekijöiden yhteisönä on syntynyt juuri tässä ajassa. 
​
Sosiaalityöntekijöiden seurassa rohkeus tarkoittaa mielestäni ammattiylpeyttä ja luottamusta osaamiseemme; sitä, että olemme ylpeästi oman alamme asiantuntijoita. Sosiaalityön vaikuttamiseen pyrkivä asiantuntijuus perustuu mielestäni systeemiseen ymmärrykseen käytännön sosiaalityön, muuttuvan toimintaympäristön sekä yhteiskunnallisten ilmiöiden keskinäisvaikutuksista. Ajattelen, että Sosiaalityöntekijöiden seuran arvona on kääntää tuo ymmärrys yhteiskunnallisesti vaikuttaviksi teoksi sekä osallistua rohkeasti yhteiskunnalliseen keskusteluun sosiaalityön asiantuntijuuteen ja eettisiin periaatteisiin nojaten.

Hyvä huomio, että yhteiskunnallisen keskustelun avoimuus on laajempi tämän päivän trendi. Voikin sanoa, että Sosiaalityöntekijöiden seura on aikansa tuote, mutta samalla paluu sosiaalityön perusasioiden äärelle. On vähän hassuakin, että vaikuttaminen on jäänyt sosiaalityössä vähälle huomiolle, vaikka se on sisään kirjoitettu sosiaalityön perusolemukseen. Facebook-ryhmä Sosiaalityön uraverkoston suosio ja aktiivisuus kuitenkin osoittavat, että sosiaalityöntekijöillä on ollut ikävä sosiaalityön pyrkimystä yhteiskunnalliseen muutokseen. Olen ylpeä siitä, että hyvin nopeasti uraverkoston perustamisen jälkeen haluttiin löytää kanava ammattikunnan sisäisen keskustelun tuomiseksi myös vahvemmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Sosiaalityöntekijöiden seuran pohja on siinä uraverkoston avaamassa yhteisössä ja rohkeudessa muuttaa oman alan kulttuuria.

Totta, sosiaalityön juurethan oikeastaan perustuvat rohkeaan yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun ja siihen, että yksilö nähdään osana ympäristöään. Muun muassa sosiaalityön pioneeri Jane Addams toimi rohkeasti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ja oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sosiaalityön asiantuntijuushan on kehittynyt noista ajoista aivan huimasti, mutta on aika inspiroivaa, että Sosiaalityöntekijöiden seura osaltaan palauttaa sosiaalityön ydinolemusta takaisin juurilleen. Teemme sen tälle vuosisadalle sopivalla, raikkaalla ja innostavalla tavalla. Kuten totesit, sosiaalityöntekijöillä on tarve jäsentää sosiaalityön muuttuvaa asiantuntijuutta, mistä uraverkosto on yksi ilmentymä ja seura tavallaan kääntää puheet teoiksi.
​
Sosiaalityöntekijöiden seurassa rohkeus tarkoittaa mielestäni myös sitä, että uskallamme katsoa tulevaisuuteen ennakkoluulottomasti. Uskallamme elää osana muutosta sekä ideoida ja visioida tulevaisuutta ja sosiaalityön asiantuntijuutta osana sitä. Rohkeasti, yhdessä, asiantuntijayhteisönä.