Aloittelevana sosiaalityöntekijänä mietin omaa rooliani ja paikkaani asiakkaiden, työyhteisön ja rakenteiden tasoillaOlen niitä sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat aiemmalta koulutukseltaan sosionomeja. Lähdin opiskelemaan sitä oikeastaan siksi, koska kymmenen vuotta sitten siihen ei ollut pääsykoekirjoja ollenkaan. Enhän mä ajatellut koskaan olevani mikään yliopistotyyppi: entinen koulupudokas, tarkkislainen, ongelmanuori - vai miten sitä nyt ammattitermein itseään nuorena kuvailisi?
Tarvitsin vähän kasvua. Vuosia olin osa lastensuojelun avohuollon työyhteisöä, jossa sosiaaliohjaajat, sosiaalityöntekijät ja esimiehet vedimme kaikki yhtä köyttä. Koin tulleeni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen, siinä ja nyt. Sain tukea, hyväksyntää ja myös kannustusta hakea lopulta sosiaalityön opintoihin. Nyt olen sijaispätevä viimeistä vuotta vaille valmis maisteri ja ikuisesti kiitollinen niille kaikille ihmisille, joilta olen saanut oppia sosiaalityöstä matkani varrella. Aloittelevana sosiaalityöntekijänä olen alkanut miettiä omaa rooliani ja paikkaani asiakkaiden, työyhteisön ja rakenteiden tasoilla. Olen miettinyt paljon omaa historiaani suhteessa omaan sosiaalityöntekijyyteen. Tämän myötä olen miettinyt etäisyyden ja läheisyyden suhdetta asiakkaisiin. Haluaisin niin usein kertoa heille, että mä niin tiedän miltä susta tuntuu! Mutta voiko viranomainen sanoa niin? Millainen viranomainen haluan olla? Kuulen myös korvissani kokemusasiantuntijoiden toiveet kohtaavasta sosiaalityöntekijästä, jolla on nuorelle aikaa tiedostaen samaan aikaan todellisuuden ja mahdollisuudet toteuttaa sitä. Koen riittämättömyyttä, ettei minulla ole mahdollisuuksia tehdä työtäni niin hyvin kuin haluaisin. Sen myötä olen miettinyt myös sitä, missä on kaikkien sosiaalityöntekijöiden palo vaikuttaa sosiaalityön asemaan ja sosiaalityön asiakkaita polkeviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, että todellisuus olisi toista? Toivon, että meille keltanokille löytyy oma paikka sosiaalityöntekijöinä. Sellainen paikka, jossa vedetään siitä yhteisestä köydestä, tuetaan ja kannustetaan. Sellainen paikka, jossa on ihan ok olla vähän keskeneräinen, kysellä ja pohtia. Paikka, jossa voisi toteuttaa itseään täysimääräisesti ja vaikuttaa asioihin. Se paikka voi löytyä työpaikalta, ja se paikka voi olla myös Sosiaalityöntekijöiden seura. Maija Haapala
0 Comments
Pystymmekö seisomaan selkä suorana ja rinta rottingilla siellä missä meitä tarvitaan?Olen pohjakoulutukseltani sosionomi. Muutaman vuoden sosiaaliohjaajana työskenneltyäni rupesin kaipaamaan yhteiskunnallisempaa otetta työhöni sekä vaikutuskeinojen löytämistä yhteiskunnassa vallitsevien epäkohtien muuttamiseksi. Tuolloin ajattelin, että ainoa keino löytää tarvitsemani, on hakeutua yliopistoon lukemaan sosiaalipolitiikkaa. Ensimmäisen opintovuoden jälkeen huomasin, ettei ratkaisuni ollutkaan itselleni ihan oikea, sillä sosiaalipolitiikka ei kokonaisuudessaan tarjonnut sitä mitä etsin. Aloin perehtymään sosiaalityön opintojen tavoitteisiin niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Hämmennyin hieman kun sosiaalityön tavoitteiksi kuvailtiin yksilöiden ja yhteisöjen voimaannuttamisen lisäksi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, ihmisoikeuksien puolustaminen, yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuva muutostyö ja niin edelleen. Sosiaalityössä näyttäytyi yhdistyvän paloni niin yksilöiden ja yhteisöjen kuin myös yhteiskuntien hyvinvoinnin edistämiseen ja vahvistamiseen sekä ihmisoikeuksien puolustamiseen. Niinpä siirryin sosiaalityön opiskelijaksi.
Vuosien kuluessa olen huomannut, että en ole ainoa, joka ei tiennyt sosiaalityön olevan myös yhteiskunnallisesti hyvin orientoitunutta, suorastaan yhteiskunta-aktivismia. Sosiaalityöllä on historiassaan jopa radikaaleja perinteitä. Radikaali sosiaalityö haastoi traditionaalista sosiaalityön kiinnostusta yksilöön. Radikaalissa sosiaalityössä politiikkaan vaikuttaminen nähtiin tärkeäksi ja ajateltiin ongelmien johtuvan ennemmin yhteiskunnallisista syistä kuin yksilöiden epäonnistumisista. Uskallan väittää, että vielä tänäkin päivänä sosiaalityön ajatellaan keskittyvän pääsääntöisesti yksilökohtaiseen muutostyöhön, eikä sosiaalityö ole aiemmin esimerkiksi näkynyt vahvasti poliittisessa päätöksenteossa mukana. Väitän, että meillä on historiallisista, yhteiskunnallisista seikoista tai jopa professionaalisesta itseymmärryksestä johtuen haavoja itsetunnossamme, johon esimerkiksi vaientamisen kulttuuri ei ole tuonut helpotusta. Myös salassapitovelvollisuus, joka korostuu yksilökohtaisessa sosiaalityössä, on saattanut vaikuttaa siihen, että sosiaalityöntekijät eivät ole ottaneet aktiivisesti kantaa työssä kohtaamiinsa epäkohtiin. Onneksi viime aikoina on syntynyt selkeää muutosta siihen suuntaan, että me sosiaalityöntekijät voimme vaikuttaa yhteiskuntien epäoikeudenmukaisiin ja sortaviin rakenteisiin. Me voimme olla luomassa oikeudenmukaista ja ihmisoikeudet täyttävää hyvinvointipolitiikkaa. Itsetunto on tietoisuutta omasta arvosta sekä uskomista omiin kykyihin. Siksi on mielestäni tärkeää aina tasaisin väliajoin kysyä itseltämme arvostammeko omaa asiantuntijuuttamme, uskommeko omiin ja toistemme kykyihin? Pystymmekö seisomaan selkä suorana ja rinta rottingilla siellä missä meitä tarvitaan? Sosiaalityöntekijöiden seurassa olemme huomanneet, että asiantuntijuuttamme todella kaivataan yhteiskunnan monissa eri kerroksissa, osaamisemme perään kysellään ja jopa ihmetellään missä olemme aiemmin olleet. Asiantuntijuutemme ja osaamisemme laadun ja arvon tiedämme parhaiten itse ja koska kotiovelta asti niitä harvemmin tullaan kyselemään, tulee meidän olla aktiivisia itse. Sosiaalityöntekijöiden seurassa hyvää on kollegiaalinen tuki vaikuttamistyöhön ja muihin ammatillisiin ambitioihin. Tämä onkin hyvä syy liittyä seuran toimintaan, toivotan teistä jokaisen lämpimästi tervetulleeksi mukaan! Susanna Kalliola Vaikuttamistyö voi lisätä työn merkityksellisyyttä
Työyhteisössämme muutama työntekijä on opiskellut Viktor Franklin ajatuksiin perustuvaa logoteoriaa. Keskustelin logoteorian keskeisistä opeista kollegoideni kanssa ja jäin pohtimaan sosiaalityön arvoja työtä ohjaavana tekijänä sekä työn merkityksellisyyttä motivaatiota ylläpitävänä voimana. Franklin ajatuksissa on paljon kyseenalaistettavaa ja ne tulee nähdä suhteessa historialliseen kontekstiinsa. Ne toimivat kuitenkin varsin kiinnostavana keskustelun herättelijänä sosiaalityön arvoista ja merkityksellisyydestä. Erityisesti mieleeni jäi keskustelusta kollegani kanssa Viktor Franklin korostama merkityksellisyyden käsite. Franklin mukaan ihminen tarvitsee sisäisen kokemuksen merkityksellisyydestä kehystämään elämäänsä ja tuomaan mielen asioille, joita tekee. Kollegani kertoi Franklin puhuvan siitä, että merkityksellisyys vahvistaa henkistä sietokykyä, auttaa jaksamaan vaikeissa tilanteissa, luo toivoa ja antaa elämälle tarkoitusta. Merkityksellisyyden kadottaminen voi johtaa toivottomuuteen, kyynisyyteen ja empatiavajeeseen. Jäin miettimään keskustelumme jälkeen merkityksellisyyden kokemuksen olevan tärkeä seikka sosiaalityössä, sillä työssämme ei ole varaa kyynisyyteen ja empatian kadottamiseen. Ajattelen, että sosiaalityön arvot ja etiikka antavat raamit sille, miksi sosiaalityö on merkityksellistä; ne antavat sosiaalityön tekemiselle mielen. Sosiaalityön organisaatioissa tarvitaan vahvaa arvojohtamista ja arjen tasolla olisi hyvä olla tilaa ammattieettisille pohdinnoille. Olisi tärkeää olla aikaa pohtia, miten esimerkiksi määrittelemme organisaatioidemme käytännöissä käsitystä riittävän hyvästä vanhemmuudesta tai riittävän hyvästä elämänhallinnasta. Onko ihmiskuvamme arkisissa käytännöissä riittävän suvaitsevainen, moninainen, monikulttuurinen ja aidosti sosiaalityön etiikkaan nojaava? Lisäksi sosiaalityöntekijöillä yhteiskunta-alan korkeakoulutettuina voisi ajatella olevan paljon annettavaa ja ehkä velvollisuuskin ottaa osaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun. Mitä viestimme sosiaalityön ammattilaisina, jos vaikenemme esimerkiksi eriarvoistavan politiikan keskusteluissa; hiljaista hyväksyntääkö? Sosiaalityössä on oltava sensitiivinen sen suhteen, miten positioimme itsemme yhteiskunnallisina toimijoina. On hyvä olla tietoinen, millaista ihmiskuvaa kenties huomaamatta toisinnamme käytännöissämme tai valitsemalla vaikenemisen vaikuttamisen sijaan. Reflektiivinen suhde rooliimme normalisoivan vallan käyttäjinä pitää meidät tietoisena siitä, että toiminnallamme saatamme uusintaa yksipuolista ymmärrystä ”normaalista”. Lisäksi vaaditaan rohkeutta puolustaa pehmeitä arvoja vastapainona muun muassa perinteisen taloustieteen käsitteille, jotka pyrkivät määrittämään työmme reunaehtoja joskus liian kapeasti. Arvoihin ja etiikkaan nojaavan sosiaalityön lisäksi arjen työhön kaivataan merkityksellisyyttä myös subjektiivisella tasolla. Jokaisella työntekijällä on omat tarpeensa toteuttaa itseään työssä omia intohimojaan, taitojaan ja ammatillista kasvuaan tukevalla tavalla. Tuntumani mukaan mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisesti voisi tuoda monelle työntekijälle merkityksellisyyttä arjen työhön - onhan yhteiskunnallinen vaikuttaminen sosiaalityön ydintä. Tätä näkemystä tuntuisi tukevan muun muassa viimeisen kahden vuoden aikana vahvistunut some-aktiivisuus sosiaalityöntekijöiden keskuudessa. Toivoisin, että arjen ihmisoikeustyö, vaikuttamistyö sekä eriarvoistavien rakenteiden esiin nostaminen näkyisivät sosiaalityön organisaatioiden missiossa ja toimintatavoissa yhä vahvemmin. Toivoisin, että me kaikki sosiaalityöntekijät oppisimme olemaan rohkeampia sosiaalityön arvojen mukaisten toimintatapojen puolestapuhuja, ja että omaksuisimme yhä vahvemman yhteiskunnallisen vaikuttamisen kulttuurin sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Vahvalla sitoutumisella sosiaalityön arvoihin ja ydintehtävään arjen ihmisoikeustyönä ylläpidämme sosiaalityön mielen ja merkityksellisyyden. Anna Tiili Hyvät ystävät, pysähdytään hetkeksiSosiaalityöntekijöiden seura täyttää joulukuussa kaksi vuotta. Seura perustettiin, sillä halusimme saada nostettua sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta paremmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ammattikunnallamme ei ole ollut vahvaa vaikuttamisen kulttuuria, vaikka yhteiskunta- ja valtiotieteilijöinä meillä olisi siihen osaamista. Tämä kulttuuri alkoi muuttua sen jälkeen, kun kesällä 2016 perustettiin Facebook-ryhmä Sosiaalityön uraverkosto. Ensimmäistä kertaa sosiaalityöntekijöillä oli oma helposti saavutettava keskustelufoorumi ja keskustelu alkoikin hyökyaallon voimalla. Seuran juuret ovat vahvasti Sosiaalityön uraverkostossa.
Seuran kahden ensimmäisen vuoden aikana olemme koonneet sosiaalityöntekijöitä yhteen, kouluttaneet, keskustelleet, vaikuttaneet ja luoneet järjestölle rakenteita. Olemme löytäneet hyviä tapoja toimia ja tehneet myös vähemmän onnistuneita kokeiluja. Selväksi on tullut, että sosiaalityöntekijöitä on suorastaan odotettu mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osaamistamme arvostetaan ja mielipiteemme halutaan kuulla. Ammattilaisten viesti puolestaan on, että vaikuttamista halutaan tehdä, mutta kanavat ja rakenteet puuttuvat. Seuran haasteeksi onkin noussut se, että tätä työtä tehdään harrastuksena. Meillä olisi paljon tehtävää ja paljon mahdollisuuksia, joten olemme hallituksessa joutuneet monta kertaa miettimään mihin meidän on tarkoituksenmukaista lähteä mukaan? Mikä on tärkeintä, mistä kannattaa aloittaa ja mikä säästetään myöhemmäksi? Ja mikä on paras tapa saada mahdollisimman monta innokasta sosiaalityöntekijää mukaan? Nämä kysymykset ovat vaikeita ja hallitus tarvitsee jäsenistön tukea näiden päätösten tekemiseen. Siksi olemme aloittaneet kolmen vuoden strategian valmistelun. Tavoitteena on, että strategia auttaa tulevia hallituksia toiminnan fokusoimisessa. Olen alusta asti yrittänyt hillitä itseäni muistuttamalla, että seura on kahdenkymmenen vuoden projekti. Tekisi niin mieli tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin heti ja muuttaa maailmaa rytinällä, mutta tiedämme jo nyt, että siten ei rakennetta kestävää toimintaa. Pysähdytään siis tänä syksynä miettimään mitä haluamme ja miten sen varmasti saavutamme. Sonja Soini P.S. Nähdään keskustelutilaisuudessa 20.10.! |
RSS Feed