Jätimme 17.8.2026 Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopalveluun lausuntomme hallituksen esitykseen laeiksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain, sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain sekä Lupa- ja valvontavirastosta annetun lain (15 ja 20 §) muuttamisesta. Lausunto on luettavissa myös alla tässä blogissa.

Sosiaalityöntekijöiden seura kannattaa esitettyjä muutoksia sosiaalihuollon ammattihenkilön kielitaitoa koskeviin säännöksiin. On tärkeää, että pykälässä 6a täsmennetään esitetyn mukaisesti, että työnantajan on varmistettava riittävä kielitaito koko palvelussuhteen ajan. Kielitaidon vaatimukset voivat vaihtua työn arjessa työsuhteen aikana, jos esimerkiksi työntekijän rooli tiimissä muuttuu kokeneemmaksi ja hänelle keskittyy siten toisenlaisia työtehtäviä, tai työyhteisön sisäinen dynamiikka ja kokoonpano muuttuvat siten, että toisten kielitaito ei muuttuneissa tilanteissa tue ammattihenkilöä samoin kuin aiemmin. 

Sosiaalihuollossa, kuten muissakin viranomaistehtävissä, tulisi olla moninaisista taustoista tulevia ammattilaisia.  Tämä edellyttää sitä, että työnantajat mahdollistavat tarvittaviin kieliopintoihin osallistumisen.

Sosiaalityöntekijöiden seura kannattaa esitettyjä muutoksia.

Kysymyksen 3) johdantoteksti:
Lausuntopalautteen perusteella tehtävässä jatkovalmistelussa tullaan arvioimaan mahdollisia muutostarpeita laillistetun sosiaalihuollon ammattihenkilön tehtävissä toimimista koskevaan sääntelyyn avoimessa yliopistossa suoritettujen opintojen perusteella. Sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain 12 §:ään vuonna 2025 voimaan tulleella muutoksella annettiin myös muille kuin ammattiin opiskeleville mahdollisuus toimia tilapäisesti laillistetun sosiaalityöntekijän tehtävissä sosiaalityöntekijöitä koskeneen akuutin henkilöstöpulan tilanteessa.  Eduskunta on edellyttänyt, että sosiaali- ja terveysministeriö arvioi sosiaalityöntekijän tehtävissä toimimisen edellytysten lieventämistä koskeneen lakimuutoksen vaikutuksia ja kokemuksia ja ottaa ne huomioon ammattihenkilölainsäädännön uudistamisessa. Sosiaali- ja terveysministeriö on arvioinut asiaa hallituksen esityksessä tarkemmin kuvatulla tavalla ja ehdottanut esityksessä useita muutoksia sosiaalihuollon ammattihenkilöiden työnjaon joustavuuden parantamiseksi ja tehtävärakenteiden kehittämiseksi. Ehdotetut muutokset muodostavat kokonaisuuden, jossa samanaikaisesti yhdenmukaistetaan sosiaali- ja terveydenhuollon säänneltyyn ammattiin opiskelevien tutkinto-opiskelijoiden edellytyksiä toimia laillistetun ammattihenkilön tehtävissä sekä mahdollistetaan sosiaalihuollon ammattihenkilöille joustava toimiminen toistensa tehtävissä laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin. Ehdotettujen muutosten myötä ne sosiaalihuollon ammattihenkilöt, jotka olisivat suorittaneet sosiaalityön opintoja avoimessa yliopistossa, saisivat toimia jatkossakin niissä sosiaalityöntekijän tehtävissä kuin nykyisinkin, mutta pysyvämmällä tavalla. Esityksen mukaan sosiaalihuollon ammattihenkilölaissa säädettäisiin terveydenhuollon ammattihenkilölakia vastaavasti erikseen ammattiin opiskelevien mahdollisuudesta toimia laillistetun ammattihenkilön tehtävissä (12 §) ja sosiaalihuollon ammattihenkilöiden mahdollisuudesta toimia muiden sosiaalihuollon ammattihenkilöiden tehtävissä (3 §). Ehdotetuilla muutoksilla tuettaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöiden keskittymistä koulutustaan (tutkintokoulutus sekä mahdolliset lisä- ja täydennyskoulutukset) ja osaamistaan vastaaviin tehtäviin sekä turvattaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöille pysyvämmät tehtäväjärjestelyt poistamalla toisen ammattihenkilön tehtävissä toimimiseen liittyvät aikarajat ja vaatimus toimia johdon ja valvonnan alaisena. Muutoksilla luotaisiin pysyvät lainsäädännölliset rakenteet vastata eri aikoina muuttuviin palvelutarpeisiin ja henkilöstön riittävyyteen ja saatavuuteen liittyviin vaihteluihin. Lausunnonantajia pyydetään ottamaan kantaa lausuttavana olevan esityksen ehdotukseen, joka koskee laillistetun sosiaalityöntekijän tehtävissä tilapäisesti toimimisen edellytyksiä ja ottaen huomioon sosiaalihuollon ammattihenkilöiden riittävyyden ja saatavuuden näkökulman (3 A ja 3 B).

Valtioneuvoston asetusta, johon esitetyssä pykälässä viitataan, ei ole nähtävissä lakiesitystä kommentoitaessa. Sosiaalityöntekijän tehtävän tulee olla nimikesuojattu ja sosiaalityöntekijän tehtävässä ei tule voida toimia muu kuin laillistettu sosiaalityöntekijä tai tilapäisesti 12§ mukainen sosiaalityön tutkinto-opiskelija. Tämä on välttämätöntä sosiaalityön merkittävän tahdosta riippumattoman vallankäytön, perusoikeuksiin ulottuvan erittäin vaativan arvioinnin ja työn pitkäjänteisten yksilöllisten ja yhteiskunnallisten, inhimillisten, sosiaalisten ja taloudellisten seurauksien vuoksi.

Sosiaalihuollon ammattihenkilöiden määrittelyä koskevaa sosiaalihuollon ammattihenkilölain 3 §:n 2 momenttia esitetään muutettavaksi siten, että sosiaalihuollon laillistetut ja nimikesuojatut ammattihenkilöt voisivat toimia toistensa tehtävissä koulutuksensa, kokemuksensa ja ammattitaitonsa mukaisesti, mikä olisi perusteltua. Muutosehdotusta perustellaan yhdenmukaistamispyrkimyksillä terveydenhuollon rakenteita ja toimintaa vastaavaksi.  Käytännöt eivät ole kuitenkaan sellaisenaan siirrettävissä sosiaalihuoltoon. 

Sosiaalihuollossa on tunnistettu tarve eri ammattiryhmien tehtäväkuvien tarkentamiselle ja käytäntöjen yhdenmukaistamiselle valtakunnallisesti. Tämä ei kuitenkaan saa tapahtua asiakasturvallisuuden kustannuksella. Työnkuvien tarkentamisen perusteena tulisi olla asiakkaiden etu ja sosiaalityön vaikuttavuus, ei työntekijöiden saatavuuteen tai taloudellisiin säästöihin perustuvat syyt. Sosiaalihuoltolain lakimuutosehdotuksessa taloudelliset säästöt ovat lain perusteluissa keskeisiä. Tämä ei saa olla tämän lain muutosten perusteluna. 

Esitetty muotoilu poistaa nykyisen epäselvyyden opiskelija-käsitteen tulkinnasta ja siltä osin kannatamme esitystä pykäläksi 12. Se, että pykälässä määritetään, että laillistetun sosiaalityöntekijän tulee johtaa ja valvoa tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävää hoitavan opiskelijan työtä, asettaa kuitenkin laillistetun sosiaalityöntekijän hyvin vaativaan ja raskaaseen asemaan. Vastuuta opiskelijan työn valvomisesta tulisi säännellä selkeämmin, ja tämä vaativa ylimääräinen tehtävä tulisi toisaalta jakaa yksittäisen laillistetun sosiaalityöntekijän lisäksi myös työnantajan vastuulle laajemmin, ja laillistetun sosiaalityöntekijän tulisi saada ylimääräisestä tehtävästä aina asianmukainen korvaus.

Työnjaon joustavoittaminen sinänsä on hyvä tavoite, mutta sen ei tule tapahtua osaamisvaatimuksia madaltamalla. Sosiaalihuollon asiakkailla on oikeus laadukkaisiin palveluihin ja osaaviin työntekijöihin. Eri koulutuspolut tuottavat erilaista osaamista, joista kaikki ovat keskeisiä. Esitysluonnoksessa esitetään, että työnjaon joustavoittaminen parantaisi mahdollisuuksia keskittyä koulutusta ja osaamista parhaiten vastaaviin tehtäviin sosiaalihuollossa, mutta esityksen perusteella jää epäselväksi, miten. 

Sosiaalityöntekijöiden seura ry:n puolesta,
puheenjohtaja Veera Niemi

Jätimme 7.6.2026 Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopalveluun lausuntomme hallituksen esitykseen laiksi lapsen erityisestä suojelusta ja siihen liittyvistä laeista. Lausunto on luettavissa myös alla tässä blogissa.

Osittain.
​
Perustelut tiiviisti
Sosiaalityöntekijöiden seura kannattaa ehdotusta osittain. Alla eritelty kohdat, joita ehdotamme tarkennettaviksi tai toisin muotoiltaviksi. Keskeisin riski lakiesityksessä on se, että jos sijaishuollon tarvetta ehkäisevää lastensuojelun suojelutyötä siirretään voimakkaasti sosiaalihuoltolaissa toteutettavaksi, menetetään lastensuojelulain piirissä toteutettavaan työhön sisältyvät mahdollisuudet intensiiviseen tahdosta riippumattomien toimenpiteiden arviointiin. Lastensuojelun avohuollossa sama työntekijä tai työryhmä voi toteuttaa sekä tukea että lapsen suojelutarpeen arviointia rinnakkain. Tämä mahdollistaa lapsen tilanteen kokonaisvaltaisen seurannan sekä oikea-aikaisen reagoinnin tilanteen mahdolliseen heikkenemiseen. Sosiaalityöntekijöiden seura pitää tärkeänä, että lainsäädäntöuudistus ei heikennä näitä lapsen oikeuksien ja suojelun toteutumisen kannalta keskeisiä rakenteita.

Ei.

Perustelut tiiviisti
Ehdotetut muutokset edellyttävät laajasti taloudellisia panostuksia, jotta ennaltaehkäisevyyteen liittyvä tavoite voisi toteutua. Lakiesityksessä on kuitenkin sisällä säästötavoite, joten on epäselvää, miten tämä ristiriita tavoitteiden ja osoitettujen resurssien välillä voidaan ratkaista. Mikäli lähes 10 000 lasta siirtyy sosiaalihuoltolain mukaiseen asiakkuuteen, riskinä on että suojelua tarvitsevien lasten avunsaanti viivästyy. Lakiesityksen mukaan avohuollon tukitoimiin sisältyvää päätösvaltaa laajennettaisiin muiden ammattilaisten kuin lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtäviksi. Tällainen muutos on perustavanlaatuinen ja merkittävä, ja tähän nähden muutosesityksen perustelut jäävät esityksessä niukoiksi.

Rajatumpi uudistus (esim. pelkkä ilmoitus- ja arviointikäytäntöjen täsmentäminen).

Lakiesityksessä nostetaan kynnystä lastensuojelun asiakkuudelle. Lastensuojelun asiakkuudessa olevien lasten kanssa tulisi kuitenkin pystyä työskentelemään tavoitteellisesti ja pyrkiä ehkäisemään sijoituksia ja huostaanottoa.  Jos raja asiakkuudelle on kovin korkea, ei muutostyö ole oikea-aikaista eikä realistista, ja lastensuojelun tehtäväksi jää lähinnä sijoitusprosessien valmistelu. Tämä ei ole lasten etu eikä lapsen oikeuksien kannalta toivottava suunta.

Ei.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Säästöpaineissa olevilla hyvinvointialueille on riskinä, että tästä tulee lakiehdotuksen tarkoituksesta huolimatta pysyvä käytäntö, jolla haetaan säästöjä.

Osittain.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Seura kannattaa ehdotettuja tehtäviä pykälässä 10 §. Emme pidä perusteltuna, että kohta 7 on muita lievempi verbin pyrkiä muodossa. Muotoilu voi heikentää perheen jälleenyhdistämiseen liittyvän työskentelyn velvoittavuutta käytännössä.  

Prosessin johtaminen ja palvelujen hakeminen, kuten pykälässä on nyt muotoiltu, edellyttävät riittäviä toimintaedellytyksiä sille, että perheet saavat myös lastensuojelun ulkopuolisesta sote-järjestelmästä tarvitsemansa palvelut. Prosessin johtaminen ja palvelujen yhteensovittaminen eivät yksin riitä tilanteissa, joissa tarvittavia palveluja ei ole tosiasiallisesti saatavilla tai niitä ei voida järjestää lapsen ja perheen yksilöllisiin tarpeisiin riittävän joustavasti.         

Sosiaalityön roolin ja merkityksen nostaminen on kannatettava ajatus, mutta se ei saa johtaa siihen että oikeus muihin palveluihin kapenee. Tavoite siitä, että lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän rinnalla voi työskennellä muita ammattiryhmiä esimerkiksi vanhempien työskentelyyn motivoimisen tukemiseksi on kannatettava, ja voi vapauttaa sosiaalityöntekijän työpanoksen kohdentumista riittävästi myös suoraan lapsen kanssa tehtävään työhön.  

Lakiluonnoksen tavoitteet ovat osin kannatettavia, erityisesti pyrkimys:

• vahvistaa varhaista tukea,
• ehkäistä tarpeettomia sijoituksia,
• mahdollistaa kotiuttaminen silloin, kun se on lapsen edun mukaista.

Pidämme kuitenkin riskinä, että ehdotetut sääntelymuutokset käytännössä:

• nostavat lastensuojeluasiakkuuden kynnystä liian korkeaksi,
• siirtävät suojelun painopistettä liian myöhäiseen vaiheeseen,
• heikentävät mahdollisuuksia varhaiseen puuttumiseen,
• kaventavat lastensuojelun sisältöä vain sijaishuolloksi.

​Lastensuojelutilanteet ovat usein monimutkaisia ja edellyttävät pitkäjänteistä, moniammatillista sekä riittävän varhain toteutuvaa tukea. Esityksessä lastensuojeluasiakkuuden kynnys näyttäytyy siirtyvän lähemmäs nykyisiä huostaanoton edellytyksiä. Tämä voi johtaa siihen, että lapset ja perheet saavat erityisen suojelun palveluja vasta tilanteessa, jossa ongelmat ovat jo vakavasti kärjistyneet. 

Pidämme myönteisenä tavoitetta siitä, että lapsi palaa kotiin, jos sijaishuolto ei ole lapsen edun mukainen tai kun avohuollon keinot ovat riittäviä. Käytännössä jo nykyisin esiintyy tilanteita, joissa sijaishuollon arvioidaan olevan lapselle hyödytöntä tai haitallista. 

Lakiluonnos jättää kuitenkin epäselväksi, millä tavoin lapsen suojelun tarve arvioidaan tilanteissa, joissa sijaishuolto ei toimi, mutta lapsen kasvuolosuhteet eivät myöskään mahdollista turvallista kotiinpaluuta. 

Kun ehdotettu lapsiperhepalvelu toteutetaan lastensuojelulainsäädännön ulkopuolella sosiaalihuoltolain puitteissa, on riskinä, että kotiutuminen näissä tilanteissa näyttäytyy käytännössä “hanskojen tiskiin lyömisenä”, kun lapsi tarvitsisi edelleen erityistä suojelua ja intensiivistä tukea. 

Lakiluonnoksessa jää epäselväksi, vastaako uusi lapsiperhepalvelu niiden nuorten tarpeisiin, joilla esiintyy vakavaa oireilua, päihteiden käyttöä, rikollisuutta, mielenterveyden ongelmia tai väkivaltatilanteita. 

Lastensuojelu-käsitteen vähittäinen poistuminen ilmoituksista, palvelurakenteista ja terminologiasta voi vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnassa ymmärretään lastensuojelun perustehtävä. Riskinä on, että lastensuojelu alkaa näyttäytyä ensisijaisesti sijaishuoltona, vaikka merkittävä osa lastensuojelun suojelutehtävästä toteutuu jo ennen sijoituksia, mikä on myös ennaltaehkäisevyyden vahvistamisen tavoitteen mukaista. 

Lakiluonnos herättää huolen siitä, pyritäänkö palvelujärjestelmän riittämättömyyttä ratkaisemaan nostamalla erityisen suojelun kynnystä sen sijaan, että vahvistettaisiin varhaisia, riittäviä ja oikea-aikaisia palveluja. Riskinä on, että lapset tulevat näkyviksi palvelujärjestelmälle vasta vakavan oireilun, kriisien tai sijoitustilanteiden kautta. 

Kokonaisuutena arvioiden emme kannata ehdotettuja muutoksia esitetyssä muodossa. Vaikka tavoitteet lasten kotiuttamisen mahdollistamisesta ja varhaisen tuen vahvistamisesta ovat kannatettavia, esitetyt keinot sisältävät merkittäviä riskejä lasten oikeuksien, suojelun toteutumisen ja käytännön lastensuojelutyön näkökulmasta.

Kyllä.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Kyllä, koska tarve voi toisinaan olla kiireellinen, hallinto-oikeudet ovat ruuhkautuneita ja arviomme mukaan päätös on toteutettavissa riittävällä harkinnalla myös hyvinvointialueen sisällä.

Ei.

Perustelut tiiviisti
Lakiesityksen 25 §, jossa laajennetaan lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän päätösvaltaa muulle toimivaltaiselle hyvinvointialueen viranhaltijalle ei ole kannatettava, ja perusteet tälle muutokselle jäävät esityksessä epäselviksi.  Esityksessä on ristiriitaista se, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on kokonaisvastuu ja virkavastuu kokonaistilanteesta, mutta päätöksiä voisi kuitenkin tehdä "muu toimivaltainen hyvinvointialueen viranhaltija”. Esitys ei sisällä tarkennusta, mihin viranhaltijaan tällä viirataan.  Virkavastuun jakaminen tällä tavalla on oikeusturvan kannalta ongelmallista, eikä näin tule tehdä vedoten säästösyihin tai rekrytointivaikeuksiin. 

Kyllä.

Millaisia vaikutuksia (etenkin taloudellisia) arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Ehdotusta lastensuojelun edunvalvojan palkkioiden ja kulukorvausten rajaamisesta ja yhdenmukaistamisesta valtioneuvoston asetuksella voidaan pitää kannatettavana erityisesti yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja valtakunnallisesti yhtenäisten käytäntöjen näkökulmasta. Tällä hetkellä lastensuojelun edunvalvonnan käytännöt sekä palkkioiden määräytyminen vaihtelevat alueellisesti, mikä voi heijastua myös lasten tosiasialliseen mahdollisuuteen saada osaava lastensuojelun edunvalvoja.

On tärkeää, että sääntelyllä turvataan läpinäkyvät ja ennakoitavat palkkiokäytännöt. Tämä voi selkeyttää hyvinvointialueiden toimintaa, vähentää hallinnollista epäyhtenäisyyttä sekä vahvistaa edunvalvonnan asemaa osana lapsen oikeusturvaa. Samalla voidaan ehkäistä tilanteita, joissa palkkioiden epäselvyys tai alueellinen vaihtelu vaikeuttavat pätevien edunvalvojien saatavuutta.

Taloudellisten vaikutusten osalta sääntely voi lyhyellä aikavälillä lisätä kustannuksia niillä alueilla, joissa palkkiot ovat olleet matalia suhteessa työn vaativuuteen. Toisaalta valtakunnallisesti yhdenmukainen sääntely voi pitkällä aikavälillä tuoda ennakoitavuutta kustannusrakenteisiin ja vähentää hallinnollista kuormitusta. Lisäksi tulee huomioida, että riittävästi resursoitu ja laadukas edunvalvonta voi ehkäistä pidempikestoisia ja raskaampia prosesseja sekä vahvistaa lapsen oikeuksien toteutumista oikea-aikaisesti.

Erityistä huomiota tulisi kiinnittää siihen, ettei palkkioiden sääntely johda liian jäykkään tai alimitoitettuun korvaustasoon. Lastensuojelun edunvalvonta on usein vaativaa erityisasiantuntijuutta edellyttävää työtä, jossa lasten tilanteet voivat olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia. Mikäli korvaustaso jää liian matalaksi suhteessa työn vaativuuteen, voi tällä olla kielteisiä vaikutuksia osaavien edunvalvojien saatavuuteen ja toiminnan laatuun.

Sääntelykokonaisuuden osalta olisi tärkeää varmistaa, että lastensuojelun edunvalvonta nähdään aidosti lapsen oikeuksien toteutumista turvaavana erityistehtävänä eikä pelkästään hallinnollisena menettelynä. Lainsäädännössä tulisi kiinnittää huomiota myös:

• edunvalvojien osaamis- ja kelpoisuusvaatimuksiin,
• valtakunnalliseen ohjaukseen ja koulutukseen,
• lasten yhdenvertaiseen asemaan saada edunvalvoja eri alueilla sekä
• edunvalvonnan laadun seurantaan ja arviointiin.

Aiemmissa valtakunnallisissa selvityksissä on tunnistettu, että lapsen edunvalvonnan toteutuminen vaihtelee merkittävästi eri puolilla Suomea ja että rakenteellinen koordinaatio on ollut puutteellista. Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttää palkkiosääntelyn lisäksi laajempaa valtakunnallista kehittämistä ja selkeitä rakenteita lapsen oikeuksien toteutumisen turvaamiseksi.

Muut mahdolliset huomiot lastensuojelun edunvalvontaa koskevasta sääntelykokonaisuudesta?
-

Vaikka lakiluonnoksessa korostetaan lapsen oikeutta osallisuuteen, tiedonsaantiin ja kuulemiseen, nykytilan arviointi osoittaa, etteivät nämä oikeudet toteudu käytännössä yhdenvertaisesti. Erityisiä puutteita esiintyy nuorempien lasten mielipiteen selvittämisessä, lapsen tiedollisten oikeuksien toteutumisessa sekä siinä, miten lapsen näkemykset huomioidaan häntä koskevissa ratkaisuissa. Lasten ja nuorten kokemuksissa korostuvat sivuuttamisen, epätietoisuuden ja osattomuuden kokemukset sekä tunne siitä, että omia oikeuksia tulee osata itse vaatia. Tämä on huolestuttavaa, koska lastensuojelussa on kyse lähtökohtaisesti kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevista lapsista ja nuorista, joiden mahdollisuudet puolustaa omia oikeuksiaan, tuoda esiin näkemyksiään tai hakea apua voivat olla merkittävästi heikentyneet elämäntilanteen, traumataustan, ikätason, oireilun tai riippuvuussuhteiden vuoksi.

Lakiluonnoksessa esitetyt palvelurakenteen muutokset ja tukitoimien siirtäminen yhä enemmän sosiaalihuoltolain piiriin herättävät huolta siitä, miten lasten ja nuorten osallisuus toteutuu jatkossa käytännössä. Lastensuojelulainsäädäntö sisältää tällä hetkellä erityisen vahvoja ja yksityiskohtaisia lapsen osallisuutta turvaavia velvoitteita liittyen muun muassa kuulemiseen, henkilökohtaisiin tapaamisiin, tiedonsaantiin, puhevallan käyttöön ja edunvalvontaan. Riskinä on, että palveluiden painopisteen siirtyessä pois lastensuojelun erityisen suojelutehtävän piiristä myös lapsen oikeuksien toteutuminen muuttuu aiempaa epäyhtenäisemmäksi ja riippuvaisemmaksi paikallisista käytännöistä, sosiaalityöntekijäkohtaisista tulkinnoista sekä palvelujärjestelmän rakenteista. Sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa lapsi on vielä lastensuojelun asiakkuutta voimakkaammin riippuvainen siitä, miten hänen huoltajansa hänen puhevaltaansa käyttävät tai jättävät käyttämättä.

Erityistä huolta herättää myös se, että lastensuojelun avohuolto on jo nykyisin painottunut entistä vaativampiin ja kriisiytyneempiin tilanteisiin. Mikäli erityisen suojelun kynnys edelleen nousee ja palveluiden painopiste siirtyy yleisiin sosiaalihuollon palveluihin, vaarana on, että lasten mahdollisuudet pitkäjänteiseen, luottamukselliseen ja osallistavaan työskentelyyn heikkenevät. Tällöin lapsen osallisuus voi käytännössä toteutua vasta tilanteissa, joissa ongelmat ovat jo vakavasti kärjistyneet. Tämä olisi ristiriidassa lapsen oikeuksien yleissopimuksen sekä lastensuojelulain keskeisten periaatteiden kanssa, joiden mukaan lapsen oikeuden tulla kuulluksi ja osallistua omien asioidensa käsittelyyn tulee toteutua kaikissa palveluprosessin vaiheissa.

Pidämme tärkeänä, että mahdollisissa palvelurakenteen muutoksissa varmistetaan nimenomaisesti kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien lasten oikeusturva, tiedolliset oikeudet, mahdollisuus henkilökohtaiseen ja luottamukselliseen vuorovaikutukseen sosiaalityöntekijän kanssa sekä tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin ratkaisuihin. Lasten osallisuuden toteutuminen ei saa jäädä riippuvaiseksi palvelujärjestelmän rakenteellisista rajoista tai siitä, minkä lain perusteella palvelu järjestetään.

On tärkeää turvata lapsen oikeus tulla kuulluksi ja olla osallinen omien asioidensa käsittelyssä.  Lapsen henkilökohtainen tapaaminen on luonnollisesti tärkeää.  Mikäli jatkossa lastensuojelun sosiaalityön kynnystä nostetaan, tarkoittaa se, että asiakkaiden tilanteet tulevat olemaan nykyistä monimutkaisempia ja vaativampia, ja siihen nähden 30 asiakasta on liian paljon laadukkaan työn varmistamiseksi.

Ei.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Lakiluonnoksessa tunnistetaan lastensuojelun avohuollon aseman muuttuneen sosiaalihuoltolain uudistuksen jälkeen siten, että avohuolto on painottunut aiempaa vahvemmin vaativiin ja kriisiytyneisiin tilanteisiin. Nyt käsiteltävänä olevassa muutosesityksessä riskinä on, että erityisen suojelun piiriin pääsy edellyttää käytännössä entistä raskaampaa oireilua tai lähes huostaanoton tasoista tilannetta, vaikka lapsen suojelun tarve alkaa usein huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa. Lapsen kehityksen näkökulmasta perheiden tilanteisiin on tärkeää puuttua aikaisin, sillä myös puuttuminen itsessään vaikuttaa kiintymyssuhteisiin. Pienten lasten oikeudet tukeen eivät saa edellyttää sen odottamista, että lapsi alkaa oireilla käytöksellään itse. 

Lastensuojelun tehtävä ei rajaudu vain sijaishuollon tilanteisiin, vaan sen tulisi mahdollistaa riittävän varhainen, intensiivinen ja lapsen tilanteeseen kokonaisvaltaisesti vastaava tuki. Samanaikaisesti sosiaalihuoltolain ja lastensuojelun välinen rajanveto näyttäytyy edelleen epäselvänä, mikä voi lisätä alueellisia eroja sekä siirtää vastuuta palveluihin pääsystä yksittäisten työntekijöiden tulkintojen ja organisatoristen rakenteiden varaan. Huolta herättää myös se, että lastensuojelun käsitteellinen häivyttäminen palvelurakenteissa ja terminologiassa voi kaventaa ymmärrystä lastensuojelun perustehtävästä erityisen suojelun palveluna. Erityisesti nuorten tilanteissa tarvitaan vahvaa, monialaista ja pitkäjänteistä tukea, eikä ole riittävästi arvioitu, vastaavatko ehdotetut palvelurakenteet niiden nuorten tarpeisiin, joilla esiintyy esimerkiksi vakavaa mielenterveys-, päihde- tai väkivaltakäyttäytymistä. Kokonaisuutena lakiluonnos herättää huolen siitä, pyritäänkö palvelujärjestelmän kuormitusta ratkaisemaan nostamalla erityisen suojelun kynnystä sen sijaan, että vahvistettaisiin oikea-aikaisia ja riittäviä palveluja lasten ja perheiden tueksi nykyistä varhaisemmassa vaiheessa. 

Ei.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Kiireellisen sijoituksen jatkamisen määräajan lyhentäminen 14 vuorokauteen vahvistaisi käytännössä juridis-hallinnollista työskentelyä tilanteessa, jossa lapsen tilanteen kokonaisvaltainen arviointi edellyttäisi intensiivistä sosiaalityötä. 30+14 vuorokaudessa tulisi käytännössä:

• selvittää lapsen mielipide,
• arvioida huoltajien tilanne,
• kartoittaa tukitoimet,
• tehdä moniammatillista yhteistyötä,
• arvioida sijaishuoltopaikan soveltuvuus,
• valmistella mahdollinen huostaanotto.

Aiemmin kiireellinen sijoitus ja sen jatkopäätöksen aika on voinut toimia intensiivisen arvioinnin vaiheena, jossa on ollut mahdollista selvittää vaihtoehtoja huostaanotolle. Ehdotettu määräaika kaventaisi tätä mahdollisuutta merkittävästi, kun jo nykyinen 30+30 vuorokautta on ollut hyvin lyhyt aika näille vaativille, ja myös perheen omaa prosessointiaikaa vaativille tehtäville. Kun lastensuojelussa pyritään pysyvyyden lisäämiseen ja vähentämään lasten edestakaisia muuttoja vanhempien ja eri sijaishuoltopaikkojen välillä, tämän vaiheen lyhentäminen ei tue tavoitetta. Jos arviointia ei ole mahdollista tehdä kiireellisen sijoituksen yhteydessä riittävän perusteellisesti, lapsia saatetaan joutua kotiuttamaan tai huostaanottoprosessia jatkaa tilanteissa, joissa perusteellisempi arviointi ja vaihtoehtojen selvittäminen kerralla olisi mahdollistanut pysyvämmän ja lapsen edun mukaisemman ratkaisun. 

Osittain.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Läheisverkostokartoituksen vahvistaminen laissa on kannatettava. Tällä hetkellä etenkin nuorten kohdalla ja suhteessa muihin läheisiin kuin vanhempiin ja isovanhempiin esiintyy toisinaan puutteita kartoituksissa. On hyvä, että muotoilu painottaa sekä sijoituksen mahdollista ehkäisemistä läheisverkostokartoituksen myötä että läheisten tuen merkitystä sijoituksen aikana. Sitä tulee arvioida tarkasti, että ydinperheissä elävät ja eronneiden vanhempien lapset pysyvät tasa-arvoisina suhteessa oikeuteen tulla tarvittaessa sijoitetuksi silloin, kun vaarantavat omalla toiminnallaan terveyttään ja kehitystään. Sen selvittäminen, ratkaiseeko toisen vanhemman luokse muuttaminen tilannetta ei saa muodostua esteeksi puuttua tilanteeseen tarvittaessa kiireellisen sijoituksen keinoin. Samoin on arvioitava sen merkitystä lasten ja perheiden kannalta, jos samanlaisessa akuutissa tilanteessa lapsi sijoitetaan kiireellisesti ja perheen jälleenyhdistämisen tavoittelu alkaa välittömästi, mutta läheisverkostokartoituksen myötä toisen vanhemman tai muun läheisen luokse muuttanut lapsi siirtyykin vastaavassa tilanteessa pysyvämmin ja vähemmällä lastensuojelun seurannalla ja valvonnalla toiseen perheeseen. 

Riskinä on, että lapsen siirtyessä läheisverkostoon tilanteessa, jossa varsinaista sijaishuoltoa ei toteuteta, myös lapsen tilanteen systemaattinen arviointi, viranomaisseuranta ja tuen jatkuvuus vähenevät. Tämä voi johtaa siihen, että lapsen kuormittava tai turvaton tilanne jää aiempaa näkymättömämmäksi palvelujärjestelmässä. 

Myös läheisverkostosijoituksissa perheen jälleenyhdistämistä tulisi aktiivisesti tavoitella. On myös huomioitava, että on paljon tilanteita, joissa lapsen muutto läheisverkostoon sijaishuollon välttämiseksi ei ole toimiva ratkaisu. Läheissijaisvanhemmuus on erityisen vaativa sijaisvanhemmuuden muoto mm. kaksoisroolin vuoksi. Läheissijaisperheiden valmentaminen tulee resursoida ja toteuttaa nykyistä paremmin ja läheissijoituksen erityisyyden huomioiden, sillä moni ei tosiasiassa tiedä, miten vaativaan tehtävään on ryhtymässä. Jos läheissijoitukset johtavat vaikeisiin sijaishuoltopaikan muutoksiin, sekä taloudellinen että henkinen hinta voi olla mittava. Läheisverkostosijoitukset vaarantavat toisinaan myös lapsen oikeuden sijaisperheeseen tosiasialliseen kiinnittymiseen ja toisaalta yhteydenpidon biologisiin vanhempiin, jos läheisten keskinäiset välit ovat vaikeat.

Läheisverkostokartoituksessa tulee kiinnittää erityistä huomiota myös lapsen omaan kokemukseen turvallisuudesta, läheissuhteista ja muutoksen vaikutuksista. Pelkkä biologinen tai juridinen läheissuhde ei yksin tarkoita, että ratkaisu olisi lapsen näkökulmasta turvallinen tai toimiva. Erityisesti nuorten kohdalla on tärkeää arvioida myös lapsen omaa kiinnittymistä läheiseen, arjen toimivuutta sekä mahdollisia aiempia ristiriita- tai kuormitustekijöitä suhteessa läheisverkostoon. 
On huomioitava, että huostaanottotilanteissa on kyse usein kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevista lapsista ja nuorista, joiden tilanteisiin voi liittyä vakavaa oireilua, väkivaltaa, päihteidenkäyttöä, traumataustaa tai ristiriitaisia perhesuhteita. Näissä tilanteissa läheisverkostoratkaisujen toimivuutta tulee arvioida aina huolellisesti, eikä sijoitusta pidä välttää lapsen suojelun kustannuksella.

Läheisverkostoratkaisujen vahvistaminen voi parhaimmillaan tukea lapsen pysyviä ihmissuhteita ja jatkuvuutta, mutta niiden käyttö ei saa johtaa tilanteisiin, joissa lapsen suojelun tarve, oikeusturva tai riittävä viranomaisseuranta heikkenevät. Hyvinvointialueiden taloudellisesti kuormittuneessa tilanteessa on lisäksi tärkeää varmistaa, etteivät läheisverkostosijoituksiin päädytä ensisijaisesti kustannusnäkökulmista lapsen yksilöllisen edun arvioinnin sijaan.

Kyllä.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
Sosiaalityöntekijöiden seura kannattaa ehdotusta siitä, että kiireellisen sijoituksen lainkohdasta poistetaan viittaus huostaanottopykälään. On tarkoituksenmukaista, että kiireellinen sijoitus on keino lapsen akuutille turvaamiselle, ja sen yhteydessä tilanteen pysäyttämiselle ja ratkaisuvaihtoehtojen arvioimiselle. Kiireellisen sijoituksen tarkoituksena tulee olla lapsen akuutin turvallisuuden varmistamisen lisäksi mahdollisuus tilanteen kokonaisvaltaiseen arviointiin, lapsen tilanteen rauhoittamiseen sekä vaihtoehtoisten ratkaisujen selvittämiseen yhteistyössä lapsen, perheen ja läheisverkoston kanssa. 

Sääntelyn täsmentäminen ja vastuunjaon selkeyttäminen ovat lähtökohtaisesti kannatettavia, mutta niiden vaikuttavuus riippuu merkittävästi siitä, onko hyvinvointialueilla tosiasialliset resurssit toteuttaa riittävää valvontaa, lapsen henkilökohtaisia tapaamisia sekä sijoituspaikkojen systemaattista seurantaa. 

Osittain.

Millaisia vaikutuksia arvioitte ehdotetulla sääntelyllä olevan?
On hyvä, että sellaisissa tietyissä erityistason yksiköissä, joissa nykyään joudutaan jatkuvasti kutsumaan vartija paikalle yksittäisissä tilanteissa, käytäntöjä voidaan sujuvoittaa. Sääntelyn muutoksessa on kuitenkin riski, että turvahenkilöitä lisätään laitoksissa varmuuden vuoksi. Ilmiö heijastaa laajempaa yhteiskunnan turvallisuuskäsityksen muutosta. Poliisin tai vartijoiden lisääminen ei tuo aikuisillekaan tosiasiassa lisää turvallisuuden tunnetta. On vaara, että turvahenkilösääntelyllä ratkaistaan pikemmin oiretta kuin juurisyytä. Tutkimuskirjallisuuden mukaan hyvinvointia ja kokemusta turvallisuudesta vahvistavat kuuluvuus, kompetenssi ja autonomia, ja turvahenkilösääntelyllä pikemmin heikennetään kuin vahvistetaan näitä. Vaikka turvahenkilöitä ei lasketa laitoksen henkilökunnan mitoitukseen, on todennäköistä, että jatkossa heidän määränsä huomioidaan tosiasiassa arvioitaessa tarvetta tarvittaessa nostaa henkilöstömitoitusta.

On huomioitava, että erityistason yksiköissä on usein sijoitettuna kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia lapsia ja nuoria, joiden taustalla voi olla vakavia traumakokemuksia, väkivaltaa, turvattomia kiintymyssuhteita tai aikaisempia kielteisiä kokemuksia viranomaisista ja kontrollista. Näissä tilanteissa turvallisuuden kokemuksen rakentuminen perustuu ensisijaisesti luottamuksellisiin ja pysyviin ihmissuhteisiin eikä kontrollin lisäämiseen. Lisäksi on arvioitava, miten turvahenkilöiden käytön lisääntyminen vaikuttaa lasten ja henkilökunnan väliseen vuorovaikutukseen sekä kasvatuksellisen ja hoidollisen työn ensisijaisuuteen. On olemassa riski, että haastaviin tilanteisiin vastataan entistä enemmän turvallisuus- ja järjestysnäkökulmasta hoidollisen ja suhdeperustaisen työskentelyn sijaan.

Sijoitetulla lapsella on oltava oikeus sosiaalisiin suhteisiin.  Toisinaan nämä ihmissuhteet voivat olla vahingollisia lapselle, mutta lapsen oikeuksien näkökulmasta esityksen ehdotus on toteutettavaksi liian laaja, ja sitä olisi täsmennettävä.

Myös nykyisellään tilanteissa, joissa alaikäinen lapsi kotiutuu sijaishuollosta, on epäselvyyksiä sen suhteen, kuuluuko lapsi jälkihuollon vain avohuollon asiakkuuteen, sekä siinä, voivatko nämä toteutua samanaikaisesti. Esitys ei tuo selvyyttä näihin tilanteisiin, eikä tunnista juurikaan nuorempien sijaishuollosta kotiutuneiden lasten tarpeita. 

Mikäli näin mittavia siirtoja sosiaalihuoltolain mukaisiin asiakkuuksiin aiotaan toteuttaa, on tähän varattava riittävä siirtymäaika.

Sosiaalityöntekijöiden seura ry:n puolesta,
puheenjohtaja Veera Niemi

sekä lausuntotyöryhmään kuuluneet Sointu Vainionpää, Marjukka Heikkilä, Anu Ropponen ja Iiris Satamo.

Jätimme 29.5.2026 Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopalveluun lausuntomme hallituksen esitykseen laiksi sosiaalihuoltolain ja siihen liittyvien lakien muuttamisesta. Lausunto on luettavissa myös alla tässä blogissa.

Osittain kyllä.

Perustelut tiiviisti esityksen kannatettavuudesta:
Hyvinvoinnin edistämisen säätelyn selkeyttäminen ja ehdotetut muutokset ovat lähtökohtaisesti erittäin kannatettavia, koska tätä kautta on mahdollista tukea palvelujärjestelmän painopisteen siirtämistä ongelmien korjaamisesta ennaltaehkäisyyn. 

Hyvinvoinnin edistäminen kuitenkin on jo nykyisessä sosiaalihuoltolaissa omassa luvussaan, eikä sen toteutuminen tästä huolimatta ole riittävästi edistynyt. Järjestelmän painopisteen siirto hyvinvoinnin edistämiseen on valtava kulttuurinen muutos, ja tilannetta vaikeuttavat nykyisen lakiesityksen henkilöstövähennykset sekä hallituksen sote-järjestöihin kohdistamat leikkaukset. Pelkästään lakipykälän täsmentäminen ei tule riittämään tarvittavaan muutokseen, vaan suuntaa on vahvistettava riittävillä resursseilla, tuella ja ohjauksella sekä tutkimuksella. 

Esityksen mukaan hyvinvointia edistäviä väestötason toimia ovat arjen ympäristöjen, palveluiden ja päätöksenteon kehittäminen erityisesti rakenteellisen ja yhteisöllisen sosiaalityön keinoin, laajassa poikkihallinnollisessa yhteistyössä. Yksilötasolla hyvinvointia taas edistävät mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua mielekkääseen, omia yhteisöjä palvelevaan tekemiseen. 

Tämä ihmisten perustarpeisiin vastaaminen niin rakenteiden kuin yksilöllisen vuorovaikutuksen tasollakin on sosiaalityön ja sosiaalihuollon ydintä. Hyvinvoinnin edistämisen kappaleen tulisi siis itse asiassa olla koko sosiaalihuoltolain ydin ja lähtökohta. Lisäksi lainsäädännön tasolle on nostettava ymmärrys siitä, että perustarpeisiin vastaamisessa on kyse sosiaalisesti kestävän kehityksen turvaamisesta, kuten planetaarisessa hyvinvoinnissa hahmotetaan.

Lakiesityksessä ehdotettu käsitteellinen painopisteen muutos pois palvelutarpeista on tärkeä, mutta hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta vielä riittämätön. Kun tunnistetaan, että hyvinvointia edistää edellä mainittuihin psykologisiin perustarpeisiin vastaaminen, on sosiaalihuoltolain lähtökohtana oltava tuen tarpeiden rinnalla ennen kaikkea ihmisten osallisuuden ja autonomian kaltaiset perustarpeet. 

Esimerkiksi työikäisten sosiaalityön asiakkailla merkittävä osa sosiaalisista ongelmista kytkeytyy mielekkäiden, vastavuoroisen tuen mahdollistavien turvallisten yhteisöjen puutteeseen. Yksilö- ja ongelmakeskeinen työ on riittämätön vastaamaan tähän haasteeseen, mutta yksilölliseen työhön ohjaavat rakenteet ovat niin voimakkaita, että hyvinvointialueet tarvitsevat vahvaa ohjausta suunnan kääntämiseen. Esimerkkejä kuitenkin on, mikäli niitä halutaan hyödyntää - esimerkiksi Varsinais-Suomen hyvinvointialueella Raision Olkkari on toiminut edelläkävijänä yhteisöllisessä työssä, ja työikäisten rakenteellisen sosiaalityön verkoston tulevaisuustaajuus -työskentelyssä hahmoteltiin monipuolisia yhteisötaloja, joihin nykyisiä resursseja voisi siirtää. Näissä esimerkeissä sosiaalihuollon ammattilaiset toimivat tärkeässä, yhteisön voimavaroja mahdollistavassa ja tukevassa roolissa, tarpeen mukaan myös yksilöllisesti tukien. Tätä kautta säästöjä voitaisiin tavoitella vaarantamatta hyvinvoinnin edistämisen tavoitteita.

On ristiriitaista, että lakiesityksessä esitetään sosiaalityöntekijöiden osaamisen kohdentamista koko ajan rajatummin erityistä tukea tarvitseville ihmisille, mutta samalla tunnistetaan hyvinvoinnin edistämisessä väestötason toimien tarve. Sosiaalityön arvokkaimpien tavoitteiden saavuttaminen edellyttääkin paitsi haavoittuvimpien ja vaikeimmin oireilevien ihmisten kanssa työskentelyä, myös ja ennen kaikkea turvallisten yhteisöjen luomista kaikille. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitsemme yhteisöjä, joissa monimuotoisuus ja vastavuoroinen huolenpito nähdään rikkautena, ja tällöin muutosta on tapahduttava koko yhteiskunnassa, ei vain oireilevissa ihmisissä.

Esityksen mukaan hyvinvoinnin edistämisessä tulee käyttää vain vaikuttavia toimia, joiden tulee perustua ammatilliseen asiantuntemukseen ja tutkittuun tietoon niiden vaikuttavuudesta. Tämä näkökulma ja tavoite on erittäin kannatettava, mutta sen mahdollistamiseksi sosiaalityön tutkimukselle ja tietoon perustuvan toiminnan kehittämiselle on turvattava nykyistä paremmat resurssit ja rakenteet. ​

Ei.

Perustelut tiiviisti:
Uudessa työikäisten toimintakyvyn ja osallisuuden tuen palvelussa huolestuttaa eritoten se, miten hyvinvointialueet järjestävät eri asiakasryhmien palvelut ja kykenevät vastaamaan hyvin heterogeenisen asiakasryhmän tarpeisiin.
 
Aiemmin kuntouttavassa työtoiminnassa on ollut aikuisia pitkäaikaistyöttömiä, jotka tähtäävät eteenpäin muihin työllistämispalveluihin kuten työkokeiluun ja sitä kautta varsinaiseen työelämään. Sosiaalisen kuntoutuksen palveluissa on ollut sekä työttömiä mutta usein myös kuntoutustuella tai pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä olleita asiakkaita, joiden päivärytmin, sosiaalisen kanssakäymisen ja arjen hallinnan tukemiseen on pyritty vastaamaan sosiaalisen kuntoutuksen palveluilla. Sosiaalista kuntoutusta on voitu järjestää hyvinvointialueilla ryhmämuotoisena ja yksilöllisenä tukena asiakkaiden tilanteita vastaavasti. Sosiaalista kuntoutusta on hyvinvointialueilla käytetty aiempina vuosina vastaamaan hyvin monimuotoisiin asiakastilanteisiin ja palvelun tarpeisiin. Jossain kohtaa sosiaalisen kuntoutuksen ostopalvelujen kustannukset kasvoivat voimakkaasti juuri edellä mainitusta syystä. Hyvinvointialueiden säästettyä menoistaan voimakkaasti vuosina 2024 ja 2025 sosiaalisen kuntoutuksen ostopalveluja lakkautettiin merkittävästi. Omalla palvelutuotannolla on paikattu ostopalveluissa olleiden asiakkaiden tarpeita, mutta ehkäpä kaikkein vaativimmat asiakkaat ovat jääneet palvelujen ulkopuolelle. Vammaisten henkilöiden työtoiminta taas on ollut tärkeä työelämään osallisuuden tuki vammaisille henkilöille, jotka eivät vammansa vuoksi ole kykeneviä tavalliseen työhön tai eivät pysty tekemään sitä kuin osa-aikaisesti.

On siten huomattava, että uuteen toimintakyvyn ja osallisuuden tuen palveluun voisi hakeutua todella erilaisista lähtökohdista ja eriasteisesti työkykyisiä asiakkaita. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa hyvinvointialueilla on suuri houkutus niputtaa yhteen hyvin erilaisten ja erilaisia tarpeita omaavien asiakkaiden osallisuuden tuen palvelut, jolloin kokonaisuudesta tulee sekava ja hallitsematon palvelu, joka ei lähtökohtaisesti kuntouta eikä tue asiakkaiden osallisuutta eikä toimintakykyä. Tällöin sekä asiakkaat että heidän kanssaan työskentelevät ammattilaiset kärsivät.

Uusi työllisyyden ja osallisuuden palvelu on tarkoitus olla määrärahasidonnainen. Palvelun toteuttamista määrärahasidonnaisena perustellaan esityksessä sillä, että se antaa vapaammat toteuttamistavat palvelun järjestäjälle. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelut on toteutettu aiemmin hyvinvointialueilla määrärahasidonnaisina ja sitä kautta palvelun toteuttamiselle onkin ollut vapaammat kädet, mutta kääntöpuolena on ollut se, että palvelusta on voitu tällöin tiukkoina aikoina säästää helposti. Työllisyyden ja osallisuuden tuen palvelun toteutuminen ja jatkuvuus olisi tällöin vaakalaudalla, kun hyvinvointialueilla on tarve säästää.

Esityksessä arvellaan asiakkaiden vapaaehtoisuuden osallistua palveluun lisäävään asiakkaiden motivaatiota osallistua työ- ja toimintakykyä edistäviin palveluihin. Osallistuminen kuntouttavaan työtoimintaan ja sen sidos asiakkaan oikeuteen saada työttömyysturvaa on toki asiakasta velvoittavaa, mutta samalla myös motivoivaa. On siten lähtökohtaisesti erikoista, että esityksessä ajatellaan asiakkaiden motivoituvan osallistumiseen paremmin, mikäli sidosta työttömyysturvaan ja taloudelliseen tukeen ei ole. Usealle pitkäaikaistyöttömälle oikeus työttömyysetuuteen, kulukorvauksiin ja tuki matkakuluihin on ollut sekä merkittävä motivaatiotekijä että taloudellinen kannustin ajatellen pienellä etuudella elävää asiakasryhmää. Jos ja kun kuntouttavassa työssä on tarkoitus myös tuottaa mielekästä tekemistä ja arvoa, josta esimerkkinä vaikka Ekotorin erinomaiset palvelut, työstä on perusteltua maksaa palkkaa. ​

Osittain kyllä.

Perustelut tiiviisti:
Lakiesityksen kirjaamista koskevien muutosehdotusten yhtenä tausta-aineistona on käytetty STM:n loppuvuodesta 2024 teettämää selvitystä kirjaamisen kuormittavuudesta ja hyötykäytöstä hyvinvointialueiden kokemana. Selvityksen aikaan asiakas- ja potilastietojärjestelmät ovat olleet todella pirstaleisia, eikä esimerkiksi sosiaalihuollossa ollut vielä siirrytty käyttämään järjestelmiä, joiden kautta asiakastietoja tallennettaisiin reaaliaikaisesti valtakunnalliseen Kanta-arkistoon. Sosiaalihuollon osalta vastaajaryhmänä painottuu iäkkäiden palvelut (1203 vastaajaa iäkkäiden palveluista / 3020 vastaajaa koko sosiaalihuollosta) ja ammattiryhmittäin katsottuna kaikista vastaajista vain 5% oli sosiaalityöntekijöitä (n=472) ja 8% sosiaaliohjaajia (n=706). Selvitys ei anna sosiaalihuollon osalta riittävän kattavaa kuvaa, jonka pohjalta voisi tehdä hyvin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä sosiaalihuollon asiakastietojen kirjaamisen kehittämistarpeista. Kuitenkin lakiesityksessä näin tehdään, ja osa muutosehdotuksista on sosiaalihuollon toiminnan sekä asiakkaan oikeusturvan kannalta haitallisilta. Etenkin tuen tarpeen arvioinnin sekä asiakassuunnitelman kirjaaminen ovat suunnitelmallisen sosiaalihuollon toiminnan kannalta olennaisia asiakirjoja - näihin on tarkoitus kirjata työskentelyn perusta, asiakkaan tuen tarpeet, työskentelyn tavoitteet ja arvioinnin mittarit. Mikäli lainsäädännöllä heikennetään näiden asiakirjojen merkitystä, on vaikeaa seurata ja arvioida, edetäänkö työskentelyssä systemaattisesti tavoiteltuun suuntaan.

Kirjaamisvelvoitteen sanamuotojen muutos avustavasta henkilöstä palvelun antamiseen osallistuvaan muuhun henkilöön on selkeä. Sanapari “tarpeelliset ja riittävät tiedot” korvautuisi olennaisilla ja riittävillä tiedoilla. Keskeistä on, että ammattilaisten osaamista ja eettistä harkintaa asiakastilanteiden riittävään ja tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen vahvistetaan. Kirjaamisella on kuitenkin olennaisia oikeusvaikutuksia niin asiakkaan kuin työntekijän kannalta.

Asiakastietolain 37§:ästä ehdotetaan poistettavaksi kirjaamisvelvoitteen alkamisen säätely. Sinänsä on hyvä suunta, että jo ohjauksesta ja neuvonnasta olisi tarvittaessa mahdollista kirjata sosiaalihuollon asiakirjoihin. Onko kuitenkin vaarana, että kirjaamisen aikavelvoitteen poisto tuo asiakastyön kirjaamiseen tarpeetonta viivettä tai lisää epäselviä tai epäyhtenäisiä käytäntöjä siitä, milloin asiakastietoja aletaan kirjata?

Se, että asiakassuunnitelman sisällöistä säädettäisiin jatkossa vain Asiakastietolain 43§:ssä, vaikuttaa selkeältä ja on järkevää ohjata kirjaamista siihen suuntaan, että asiakassuunnitelma on asiakkaan näkökulmasta aidosti myös kokoava asiakirja. Mikäli palvelutarpeen arvioinnista luovutaan, kuten lakiesityksessä ehdotetaan, on asiakassuunnitelman huolellinen laatiminen entistä tärkeämpää, jotta kaikilla asianosaisilla on yhtenevä käsitys sosiaalihuollon työskentelyn lähtökohdista ja tavoitteista.

Kirjaaminen ei ole ainoastaan hallinnollinen velvoite tai tiedon siirtämisen väline, vaan sillä on keskeinen merkitys sosiaalihuollon ammatillisessa päättelyssä, harkinnassa ja päätöksenteossa. Kirjauksissa tehtävillä valinnoilla – kuten mitä tietoa kirjataan, millä tavoin asiakkaan tilannetta jäsennetään, millaisia oletuksia tehdään ja miten niitä perustellaan – on keskeisiä konkreettisia seurauksia toteutuvalle käytännön työlle.

Tämän lisäksi kirjaaminen on usein ainoa keino siirtää tietoa asiakkaan tilanteesta eri toimijoiden välillä. Se luo perustan asiakkaan palvelupolulle ja vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisia johtopäätöksiä asiakkaan tilanteesta tehdään jatkossa. Tästä syystä kirjaamisen sisällöllinen laatu on keskeinen osa asiakasturvallisuutta ja palvelujen vaikuttavuutta. Erityisen tärkeää on, että kirjaaminen mahdollistaa työntekijän tekemän ammatillisen harkinnan näkyväksi tekemisen. ​

Osittain ei.

Perustelut tiiviisti:
Lakiesityksessä esitetyt heikennykset sosiaalihuollon resurssointiin, yhdistettynä siihen ettei sosiaalihuollon kehittämistä ja tutkimusta riittävästi turvata, vaarantavat yhteiskunnallista turvallisuutta. Jo aiemmin hallitus on tehnyt lukuisia päätöksiä, joilla on ollut kielteistä vaikutusta pienituloisiin ja muutoin haavoittuvassa asemassa oleviin henkilöihin. Työikäisiin ja lapsiperheisiin kohdentuneet sosiaaliturvan heikennykset ovat olleet näistä suurimpia. Nyt esitettävistä uusista muutoksista suurimmat muut kokonaisriskit on tunnistettu liittyvän kuntouttavan työtoiminnan poistumisen vaikutuksiin vaikeasti työllistyviin asiakkaisiin. 

Lakiesitys tunnistaa, että ehdotettavien asiakasprosessia koskevien muutosten vaikutus asiakkaiden asemaan arjessa riippuu paljon siitä, onko hyvinvointialueilla käytettävissä asiakasprosessin eri vaiheissa riittävästi sosiaalihuollon ammattihenkilöitä ja kehitetäänkö hyvinvointialueilla asiakastyötä lain mahdollistamalla tavalla. Sama huomio hyvinvointialueiden käytettävissä olevista resursseista on nostettu esityksessä esiin useassa eri kohdassa, eri asiakasryhmien kohdalla, ja todettu, että riittämättömät resurssit lisäävät riskiä palveluprosessien viivästymiselle tai palvelujen heikentymiselle. Taloudellisten säästöpaineiden myötä on huomattava riski sille, ettei hyvinvointialueilla ole käytettävissä riittävää määrää resursseja eikä sosiaalihuollon ammattihenkilöitä. Rakenteellisen ja yhteisöllisen työn mahdollisuudet lakiesityksessä tunnistetaan, mutta todellisuudessa esitetyt säästötoimenpiteet riskeeraavat uudistuksen tavoitteet ja toimivuuden asiakaskontaktin ensimmäisestä vaiheesta alkaen.

Esityksellä toivotaan olevan positiivisia vaikutuksia siiloutuneiden ja keinotekoisten palvelurakenteiden purkamiseen. Kuitenkin joustavampi sääntely yhdistettynä hyvinvointialueiden erilaisiin resursseihin, lähtötilanteisiin ja muutosvalmiuteen tulee todennäköisesti vain lisäämään alueellista eriarvoisuutta niin asiakkaiden kuin työntekijöiden näkökulmasta. Näitä negatiivisia vaikutuksia lakiesityksessä on tuotu esiin, mutta niille ei ole annettu riittävästi painoarvoa. 

On helppo olla samaa mieltä siitä, että esitykseen liittyvien riskien ehkäiseminen edellyttää erittäin vahvaa toimeenpanon tukea, jossa huomioidaan samanaikaisesti uudistettavat sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudet, kuten lastensuojelulain kokonaisuudistus ja sosiaalihuollon ammattihenkilölakiin tehtävät muutokset. Riskien ehkäisemistä ei saa kuitenkaan jättää kouluttamisen ja tiedottamisen varaan. Vastuullinen toiminta suhteessa riskeihin edellyttää resursseja ja vahvaa ohjausta.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta,
puheenjohtaja Veera Niemi

sekä lausuntotyöryhmään kuuluneet seuran jäsenet Karoliina Hiltunen, Päivi Malinen, Anu Ropponen ja Sohvi Salomaa.

Jätimme 19.3.2025 Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopalveluun lausuntomme hallituksen esitykseen rikoslain 16 luvun muuttamisesta. Lausunto nähtävissä myös alla.

***

Yleistä
Sosiaalityöntekijöiden seura pitää tärkeänä, että eri viranomaisten työssään kohtaamaan väkivaltaan pyritään puuttumaan lainsäädännöllisin muutoksin.
Lakiesityksessä kuitenkin sivuutetaan kokonaan sosiaaliviranomaiset. Otamme tässä lausunnossa kantaa sosiaali- ja kriisipäivystyksessä työskentelevien ammattilaisten huomioimiseksi lakimuutoksessa tasavertaisina toimijoina muiden kenttäviranomaisten rinnalla.

Lausunnonantajan näkemykset: Muut asiat
Sosiaalityöntekijöiden seura esittää, että lakimuutosehdotukseen sisällytetään poliisin, pelastuksen ja ensihoidon lisäksi myös sosiaali- ja kriisipäivystyksen toiminnot. Siltä osin, kun osassa hyvinvointialueita sosiaali- ja kriisipäivystyksen tehtävät on delegoitu virka-aikana erillisille virka-aikana päivystäville toimijoille, tarkoitamme sosiaali- ja kriisipäivystyksellä myös heitä. Nyt lausunnolla oleva muotoilu on puutteellinen huomioidessaan neljästä rinnakkain toimivasta, kiinteästi hätäkeskukseen kytkeytyvästä kenttäviranomaisesta vain kolme. 

Sosiaali- ja kriisipäivystykset ovat hätäkeskuksen hälytettävissä olevia niin sanottuja kenttäviranomaisia vastaavalla tavalla kuin ensihoito, poliisi ja pelastus. Hätäkeskus välittää sosiaalitoimen tehtäväksi tehtävänkäsittelyohjeensa mukaisesti arvioidut tehtävät sosiaali- ja kriisipäivystyksille käyttäen kenttäviranomaisten yhteisiä tieto- ja viestintäjärjestelmiä. Sosiaalitoimen tehtävien määrällinen kasvu on ollut huomattavaa viimeisimpien vuosien aikana ja esimerkiksi vuonna 2024 hätäkeskukset välittivät sosiaalitoimelle enemmän tehtäviä (92 130 kpl) kuin pelastustoimelle (83 010 kpl) (https://112.fi/tilastotietoa-hatakeskustoiminnasta). Hätäkeskuksen kautta saapuvien tehtävien lisäksi sosiaali- ja kriisipäivystyksissä otetaan vastaan merkittävä määrä yhteydenottoja myös muista lähteistä, kuten suorina asiakaspuheluina (sosiaalipäivystyksiltä edellytetään 24/7 avoinna olevaa ja julkisesti saatavilla olevaa yhteydenottokanavaa) sekä muilta viranomaisilta. Sosiaali- ja kriisipäivystys on siis myös volyymiltaan merkittävä kenttäviranomaistoimija ja tästäkin syystä on tärkeää, ettei yhtä toimijaa sivuuteta lakimuutosehdotuksessa, joka kokoaa muut kolme kenttäviranomaistoimijaa yhteen ja korostaa kentällä tehtävän työn erityispiirteitä.

Sosiaali- ja kriisipäivystys on hyvinvointialueiden järjestämää ja tuottamaa, lakisääteistä toimintaa. Sosiaalipäivystyksestä säädetään Sosiaalihuoltolain 29 §:ssä: “Sosiaalipäivystys on järjestettävä ympärivuorokautisesti kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi kaiken ikäisille. Päivystys on toteutettava siten, että palveluun voi saada yhteyden ympäri vuorokauden ja kiireelliset sosiaalipalvelut voidaan antaa siten kuin tässä tai muussa laissa säädetään. Päivystävissä yksiköissä on oltava riittävät voimavarat ja osaaminen, jotta palvelun laatu ja asiakasturvallisuus toteutuvat. Sosiaalipäivystystä toteutettaessa on toimittava yhteistyössä ensihoitopalvelun, terveydenhuollon päivystyksen, pelastustoimen, poliisin, hätäkeskuksen ja tarpeen mukaan muiden toimijoiden kanssa.”

Sosiaali- ja kriisipäivystysten työ sisältää paljon kotikäyntejä ja asiakastapaamisia julkisissa tiloissa. Tapaamisista valtaosa toteutetaan kiireellisesti ja vähäisillä ennakkotiedoilla, ja esimerkiksi poliisin virka-apu on mukana vain osassa asiakaskohtaamisia. Asiakastapaamiset liittyvät usein esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan tai asiakkaiden vakavaan päihteidenkäyttöön tai mielenterveysoireisiin. Erityisesti lastensuojelutehtäviin liittyvä tahdosta riippumaton vallankäyttö tuottaa tilanteisiin usein ristiriitoja ja työntekijöihin kohdistuvaa uhkaa. 

Käytännössä suuressa osassa maata sosiaalipäivystystä järjestetään yhdistettyinä sosiaali- ja kriisipäivystyksinä (vain yksittäisissä tapauksissa nämä toiminnot järjestetään erillisinä). Tämä tarkoittaa, että ShL 29§ mukaisen sosiaalipäivystyksen rinnalla toteutetaan kriisipäivystystä eli tarjotaan psykososiaalista tukea äkillisissä, järkyttävissä tilanteissa. Kriisityön kokonaisuudesta säädetään sekä Sosiaalihuoltolaissa (29b§) että Terveydenhuoltolaissa (50§). 

Sosiaali- ja kriisipäivystysten yhdistetty toteutustapa tarkoittaa, että yksiköissä työskentelee rinnakkain eri ammattiryhmiä edustavia ammattihenkilöitä. Tällä on vaikutusta palvelussuhteiden muotoon. Jokaisessa Suomen sosiaalipäivystysyksikössä tulee olla virkasuhteinen sosiaalityöntekijä, jolla on laajat päätösoikeudet viranomaispäätösten tekemiseen (STM: Kuntainfo 11/2018, s. 2). Sosiaalipäivystystyössä käytetään laajaa viranomaisvaltaa ja pääsääntöisesti sosiaalipäivystysten sosiaalityöntekijät ovatkin virkasuhteisia. Sen sijaan heidän työpareinaan työskentelevien muiden ammattihenkilöiden (kriisityöntekijät, sosiaaliohjaajat, sairaanhoitajat) palvelussuhteen muoto saattaa vaihdella ja olla virkasuhteen sijasta myös työsuhde. Nämä ammattilaiset ovat vastaavassa tilanteessa kuin lainmuutosesityksen perusteluissa mainitut ensihoitajat: he ovat julkisyhteisön työntekijöitä, joita ei nykyisessä rikoslain 16 luvun soveltamisalasäännöksiä koskevassa 20 §:ssä rinnasteta virkamieheen. 

Sosiaali- ja kriisipäivystysten sosiaalityöntekijät virkasuhteessa toimivina ovat siis pääsääntöisesti jo nykymuotoisen rikoslain 16 luvun piirissä. Sosiaalityöntekijöiden seura esittää siitä huolimatta, että ehdotetussa sinivilkkusabotaasilisäyksessä huomioitaisiin sosiaali- ja kriisipäivystys poliisi- ja hälytystoiminnan rinnalla. Tätä perustelemme paitsi edellä kuvatulla sosiaali- ja kriisipäivystysten käytännön järjestämisen rakenteella (virkasuhteisen sosiaalityöntekijän työparina toimii usein yksikön työsuhteinen muu ammattihenkilö), myös sillä, että sosiaali- ja kriisipäivystyksen asema tasavertaisena kenttäviranomaistoimijana tulee huomioida, kun kenttätoimintaa (“poliisi- ja hälytystoimintaa”) kootaan yhteen yhteneväisesti tarkasteltavaksi kokonaisuudeksi. 

Muutosesityksessä käytetty muotoilu (sivu 27) “Ehdotettujen lainmuutosten tavoitteena on yhteiskunnallisesti tärkeiden toimijoiden, eli tässä yhteydessä poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon häiriöttömän toiminnan suojaaminen” on epäonnistunut ja ulossulkeva, jättäen huomioimatta neljännen kenttäviranomaisen eli sosiaali- ja kriisipäivystyksen yhteiskunnallisen tärkeyden. Samassa luvussa käytetään myös seuraavaa perustelua, joka niin ikään sivuuttaa sosiaali- ja kriisipäivystyksen: “Poliisi- ja hälytystoiminnan yhteiskunnallista merkitystä kuvastaa lisäksi, että kaikkien näiden tahojen tehtäviin kuuluu myös hälytystehtävien hoitaminen, joilla on kiinteä liityntä hätäkeskuslaitokseen ja sen toimintaan. Hätänumeroon voi soittaa vain kiireellisissä hätätilanteissa, jolloin paikalle tarvitaan auttavia tahoja.” Myös tämän tekstikohdan sisällöt pätevät yhtä lailla sosiaali- ja kriisipäivystykseen. 

Mikäli sosiaali- ja kriisipäivystykset sisällytettäisiin sinivilkkusabotaasilisäykseen, merkitsisi se parempaa lainsäädännöllistä suojaa myös heidän työssään käyttämille ajoneuvoille ja välineistölle. On perusteltua, että tältäkin osin kaikkia kenttäviranomaisia kohdellaan yhdenvertaisesti. 

Lainmuutosesityksen perusteluteksteissä esiteltiin kattavasti tilasto- ja muista lähteistä koottua tietoa poliisien, pelastajien ja ensihoitajien työssään kohtaamista uhka- ja väkivaltatilanteista sekä niitä koskevista oikeuden ratkaisuista. Sosiaali- ja kriisipäivystysten työntekijöiden (tai ylipäänsä sosiaalipalveluiden henkilöstön) osalta vastaavia tietoja ei esitöissä ole saatavissa, koska tiedonkeruu oli rajattu mainittuihin kolmeen toimijaan. Sosiaalityöntekijöiden seura esittää, että vastaava, perusteellinen taustatyö tehtäisiin myös sosiaalihuollon ammattilaisten osalta. Näin saataisiin käsitys uhka- ja väkivaltatilanteiden ilmiöstä myös heidän näkökulmastaan ja pystyttäisiin arvioimaan riittävän kattavasti ja tietoon pohjautuen tarvetta heidän liittämiseensä osaksi sinivilkkusabotaasilisäystä.

Sosiaaliviranomaiset huomioidaan muutosehdoksessa ainoastaan sivun 46 kohdassa “sitä kohtaan, joka poliisi-, pelastus- tai ensihoitotoiminnan henkilökuntaan kuuluvan henkilön pyynnöstä tai suostumuksella avustaa poliisi- tai hälytystoiminnassa. On perusteltua, että silloin, kun poliisi- tai hälytystoiminnassa joudutaan turvautumaan ulkopuolisten apuun tehtävien hoitamisessa, rikosoikeudellinen suoja ulotetaan myös toiminnassa avustaviin tahoihin, joita voivat tilanteesta riippuen olla esimerkiksi viranomaistahot, kuten Tulli, rajavartiolaitos, sosiaaliviranomainen...” 

On varsin tavanomaista, että sosiaali- ja kriisipäivystys tekee yhteistyötä poliisin kanssa työtehtävillä. Tyypillisimmin yhteistyö tarkoittaa sitä, että kumpikin viranomainen hoitaa omaa virkatehtäväänsä, nojautuen omaan lainsäädäntöönsä ja toimivaltaansa. Tavanomaista on myös se, että sosiaaliviranomainen pyytää poliisilta virka-apua esimerkiksi työtehtäviensä turvaamiseksi. Sen sijaan lainauksessa kuvattu tilanne, jossa poliisi pyytäisi sosiaaliviranomaiselta apua ilman, että tuo toiminta perustuisi sosiaalihuollon omaan lainsäädäntöön, on näkökulmastamme harvinainen.

Sosiaalityöntekijöiden seuran puolesta,

puheenjohtaja Veera Niemi 

sekä hallitus Linda Brandt-Ahde, Petra Erkkilä, Hanna Hautala, Johanna Lahdenperä, Joni Lähteenmäki, Anssi Liikamaa, Mira Miettinen, Anna Rantasuo, Anu Ropponen, Sohvi Salomaa ja Iiris Satamo

sekä lausuntotyöryhmään kuuluneet seuran jäsenet Sirpa Hyytiä-Hallenberg ja Jasmin Kallio

Lastensuojelulain kokonaisuudistus on käynnissä Sosiaali- ja terveysministeriössä. Valmistelua tehdään osissa, joista yksi keskittyy vakavasti päihteitä päihteitä ja väkivaltaa käyttävien sekä rikoksia tekevien alaikäisten nuorten asioihin. Poikkihallinnollinen valmisteluryhmä on koostanut tätä erityistä asiakasryhmää koskevia säädösehdotuksia raportiksi, josta Sosiaali- ja terveysministeriö järjesti kohdennetun kuulemistilaisuuden 7.2.2025. 

Sosiaalityöntekijöiden seura sai kutsun kuulemistilaisuuteen ja lausuimme näkemyksemme ehdotuksista. Lausunto koostettiin osallistamalla asiantuntijapankkiin kuuluvia jäseniämme ja edustajanamme suullisessa kuulemistilaisuudessa toimi Mira Miettinen. Lue alla Sosiaali- ja terveysministeriölle tilaisuuden jälkeen toimittamamme kirjallinen lausunto.

---

Sosiaalityöntekijöiden seura ry:n kirjallinen lausunto lastensuojelun poikkihallinnollisen valmisteluryhmän ehdotuksista
Vakavasti päihteitä ja väkivaltaa käyttäviä sekä rikoksia tekeviä alaikäisiä nuoria koskevan lastensuojelulainsäädännön uudistaminen, asianumero VN/5997/2024

Yleiset huomiomme:

Yleisesti ehdotetut muutokset kuuluvat sosiaalityön alaan, jossa jo nykytilanteessa käytetään merkittävää abstraktia ja konkreettista valtaa monin tavoin. Esitetyt muutokset entisestään lisäävät lastensuojelussa käytettävää valtaa, myös fyysisellä tasolla. Samaan aikaan on kuitenkin epäselvää, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan sosiaalihuollon ammattihenkilöiden kelpoisuusehdoille, kun ammattihenkilölakia uudistetaan. Sosiaalityöntekijöiden seuran ehdoton kanta on, että sosiaalityöntekijöiden kelpoisuusehtoja ei saa heikentää. Asiakasturvallisuuden takaamiseksi tulee sosiaalityöntekijän erityisesti lastensuojelun yksilökohtaisessa päätöksenteossa olla laillistettu ammattihenkilö, jolla on riittävä koulutus, ammattitaito ja tuki työnsä tekemiseen.

Huomiomme koskien uutta lastensuojelupalvelua (lastensuojelun suljettu laitospalvelu):

Uusi palvelumuoto on lähtökohtaisesti tervetullut. Sille on selkeä tarve lastensuojelun käytännön työvälineenä, jollainen tällä hetkellä puuttuu lastensuojelun instrumenteista. Hyvänä näemme sen, että suljettu sijaishuolto mahdollistaa aidosti rakenteet alaikäisten riittävän pitkäkestoiselle päihdehoidolle. EHO:n perustavanlaatuinen ongelma, poislähettämisen kulttuuri, on ehdotuksessa huomioitu hyvin ja ajatus jatkuvuudesta, mahdollisuudesta pysyä samassa sijoituspaikassa yhtälailla voinnin heikentyessä kuin kohentuessakin, on hyvä lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin merkittävästi tavanomaisesta kasvuympäristöstä eroava sijoitusmuoto silloinkin, jos asiakaslapsen yksilöllinen tilanne mahdollistaisi rajoitusten keventämisen yksikön sisällä, joten lainsäädäntöön tulisi saada erittäin tarkat kriteerit palvelun käytölle.

Toisaalta samaan aikaan on äärimmäisen tärkeää ylläpitää keskustelua lastensuojelun sekä lasten- ja nuorisopsykiatrian paremmasta integraatiosta. Puuttuvat psykiatrian palvelut tuottavat jatkuvasti häiriökysyntää olemassa oleviin lastensuojelun palveluihin ja tilanne olisi varmasti sama myös uusimuotoisen sijaishuollon palvelun kohdalla. Valmistelussa tulee mielestämme erityisesti huolehtia siitä, ettei suljettua lastensuojelun laitospalvelua käytetä paikkaamaan terveydenhuollon palveluvalikoiman aukkoja. Terveydenhuollon tulee kantaa oma vastuunsa vaikeasti oireilevista lapsista.

Näemme, että kyseessä olisi erityisistä erityisin sosiaalihuollon palvelumuoto, jolle terveydenhuollon kentän verrokkina voisivat olla eräät äärimmäisen harvoin tarvittavat ja huippuluokan erityisosaamista edellyttävät kirurgian erityisalat. Tämän vuoksi olisi näemme, että toiminta vaatii myös sosiaalihuollon kentän kaikkein vahvimman kytköksen tiedeperustaisuuteen, ajantasaisimpiin näyttöön perustuviin käytäntöihin sekä vaikuttavuustutkimukseen. Siksi toivomme, että valmisteluun kutsuttaisiin tiiviisti mukaan myös yliopistot.

Palvelun erityisyys tulisi huomioida myös yksikön henkilöstölle asetetuissa vaatimuksissa. Henkilöstön osaamisesta – sekä kelpoisuusvaatimuksista että täydennyskoulutuksen kautta hankittavasta erityisosaamisesta – tulisi säätää riittävän yksityiskohtaisesti. On hyvä, että ehdotuksessa tunnistetaan nykyisen lastensuojelun sijaishuollon ammattihenkilöstöä koskevan sääntelyn tulkinnanvaraisuus ja esitetään, että tämän uuden palvelumuodon henkilöstön osaamisesta tulisi säätää nykyistä vahvemmin. Kiinnitimme kuitenkin huomioita siihen, että ehdotuksessa ei esitetty henkilöstömitoitukseen erillistä, yksikön omaa sosiaalityöntekijää. Myös muu sosiaalialan osaaminen oli ehdotuksessa ohitettu yleismaininnalla, vaikka erikseen oli tarkennettu terveydenhuollon ammattihenkilöiden osuutta sekä turvallisuusalan osaamista. Pidämme keskeisen tärkeänä, että ehdotukseen lisättäisiin vaatimus erillisestä sosiaalityöntekijän henkilöstöresurssista – paitsi tutkimusperustaisuuden tukemiseksi, mutta myös yksikön vahvan ihmis- ja perusoikeuksia rajoittavan (vaikka toisaalta myös turvaavan) luonteen vuoksi. 

Ehdotuksessa mainittiin asiakaslapsen väkivaltariskin säännöllinen arviointi sijoituksen aikana, mutta muutoin säännöllistä arviointia ei erikseen edellytetä – vaikkakin useammassa kohdassa viitataan lapsen “tilanteen edistymisen” mukaan säädeltäviin rajoituksiin. Pidämme tärkeänä, että lopullisessa säädöksessä velvoitetaan riittävän tiheään kokonaisarviointiin, onhan kyseessä merkittävästi yksilön perusopikeuksia rajoittava palvelumuoto. Asiakkaan tilanteen arvioinnin kärjen ei tule typistyä objektivoivaan väkivaltariskin arviointiin vaan keskiöön tulisi nostaa kuntoutuminen ja arvioida asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti, huomioiden lapsen sosiaalisen, terveydellisen ja kasvatuksellisen kokonaistilanteen lukuisat eri tekijät. Seurannan ja arvioinnin tulisi olla tiivistä ja lapsen kuulemista tukevaa.

Palvelun käytännön toteuttamista valtion ylläpitämien koulukotien yhteydessä kannatamme. Näemme, että palvelun tuottajan tulee aivan ehdottomasti olla julkinen toimija (vaikka suunniteltu kehitys valtion koulukotien siirtymisestä hyvinvointialueille myöhemmin toteutuisikin, se ei muuttaisi tätä). Valtion koulukodit ovat luonteva ratkaisu, niissä on toimivat rakenteet ja relevanttia osaamista ja kokemusta pohjalla. Tärkeää on kuitenkin huomioida, ettei vedetä liian suoria yhtäsuuruusmerkkejä nykyisen valtion koulukotitoiminnan ja uuden palvelumuodon välille. Uutta kehitettäessä tulee kehitystyö tehdä huolellisesti ja tarkastella kriittisesti ja avoimin silmin myös koulukotitoimintaa.

Yhteenvetona: uuden palvelumuodon myötä lastensuojelun sosiaalityön tahdosta riippumaton valta entisestään vahvistuu. Vallankäytön tulee kulkea käsi kädessä tiedon ja osaamisen kanssa – siksi peräänkuulutamme ehdotettua tiiviimpää kytköstä tiedeperustaiseen sosiaalityöhön ja tarkempia vaatimuksia henkilöstön osaamiselle. Lasta suojeleva ja kuntouttava lähtökohta täytyy varmistaa.

Huomiomme koskien ehdotuksia viranomaisyhteistyön tehostamisesta sijaishuoltopaikastaan luvatta poissa olevien lasten asioissa:

Ns. hatkalaiskokonaisuuden selkeyttäminen on käytännön sosiaalityön näkökulmasta ehdottoman tarpeen. Aihe on puhututtanut kuluneina vuosina erityisesti sosiaali- ja kriisipäivystysten päivittäistyön todellisuudessa, jossa nykyisen sääntelyn aukot, toimijoiden epäselvät roolit ja alueellisesti eroavat käytännöt ovat aiheuttaneet kohtuuttomia tilanteita, jotka ovat tosiasiallisesti estäneet lapsen suojelutehtävän toteuttamisen.

Hatkalaiskysymyksiä koskeva sääntely on pulmallista ja vastaa heikosti käytännön työn tarpeisiin muun muassa siksi, että meillä Suomessa ei ole erillistä lastensuojelulainsäädäntöä isommille, nuorisoikäisille lapsille, vaan samojen pykälien on toimittava vauvasta 17-vuotiaisiin. Toinen pulma on, että hatkat tapahtuvat käytännössä aina virka-ajan ulkopuolella, mutta sääntely kuitenkin rakentuu virka-ajan toimijoille ja resursseille.

Nykytilanteessa pelkästään sosiaalihuollon eri toimijoita erilaisilla toimivaltuuksilla on hatkalaistapauksissa lukuisia: sijaishuoltopaikan ohjaajat, sijaishuoltopaikan johtaja, sijoittajahyvinvointialueen sosiaali- ja kriisipäivystys, sijaishuoltopaikan sijaintihyvinvointialueen sosiaali- ja kriisipäivystysi, lapsen oleskeluhyvinvointialueen sosiaali- ja kriisipäivystys, lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, vanhan LsL 41§ mukainen johtava viranhaltija (+ laastariratkaisut tämän järjestämiseksi virka-ajan ulkopuolella). Tämän lisäksi kokonaisuuteen lukeutuvat poliisiorganisaation eri osat (tilannekeskukset, yleisjohtoratkaisut eri kellonaikoina, kenttäpartiot) ja Hätäkeskus. Lukuisista, tapauskohtaisista yksityiskohdista riippuu se, ketkä näistä toimijoista kulloinkin ovat toimivaltaisia. Vyyhti on melkoinen ja selkeyttä toimijuuksiin tarvitaan.

Kiinniotto- ja kuljetustilanteita on tarkasteltava myös työturvallisuuskysymyksenä! 

Konkreettista uutta ehdotus tarjoaa erityisesti siinä, että lastensuojelulaitokset – myös yksityiset, joita lasten sijaishuoltopaikoista on reilu valtaosa – olisivat suoraan oikeutettuja virka-apupyynnön tekemiseen poliisille. Tämä keventäisi byrokratiaa ja vähentäisi sosiaalityöntekijöiden, erityisesti sosiaali- ja kriisipäivystysten työtaakkaa, mutta toisaalta myös siirtäisi harkintavaltaa. Poliisit saisivat merkittävän määrän uusia yhteistyökumppaneita, joita tulisi ohjeistaa, kouluttaa ja perehdyttää prosessiin. Tämän perehdytyskokonaisuuden käytännön toteuttaminen ja siitä aiheutuvien kustannusten maksuvastuut tulisi suunnitella ennen lakimuutosten toimeenpanovaihetta. 

Toinen konkreettinen muutos ehdotuksessa olisi se, että hatkassa olevan lapsen oikeudellinen asema selkeytyisi, kun sijaishuollon täytäntöönpano tuotaisiin asiana lastensuojelulakiin. Se auttaisi myös hahmottamaan poliisin toimivaltuuksia hatkaamistilanteissa. Muutoksen myötä poliisin virka-apua voitaisiin jatkossa pyytää hatkatapauksissa lastensuojelulain perusteella, mikä toissijaisesti hyödyttäisi myös tilastointia ja mahdollistaisi siten nykyistä tarkemman tiedon tuottamista hatkaamisilmiöstä.

Säädöksiä uudistettaessa on sanamuotojen kanssa oltava tarkkana, jotta säädökset kattavat kaikki ne käytännön tilanteet, joissa niitä on tarve soveltaa. Luvattomaan poistumiseen sijaishuoltopaikasta nimittäin rinnastuu ainakin kaksi käytännössä usein toistuvaa tilannetta: 1. sijaishuoltopaikastaan luvan kanssa poistuneet, mutta palaamatta jääneet (esim. ulkoilu- tai kotilomatilanteet) sekä 2. ne lapset, joita ollaan vasta sijoittamassa eivätkä ole vielä käyneet kertaakaan (uudessa) sijaishuoltopaikassaan (sekä tulevaa sijoitustaan tietoisesti pakoilevat lapset että muut tilanteet). Sääntelyn tulisi kattaa myös nämä tosielämän tilanteet eikä jättää tarpeettomia aukkoja käytettävissä oleviin keinoihin.

Kynnys poliisin virka-avun saamiseen hatkanneen lapsen etsintä- ja hakutilanteissa ei ehdotettujen muutosten jälkeen madaltuisi käytännössä lainkaan, mikä sosiaalityön näkökulmasta on negatiivinen asia.

Erittäin tervetullutta on selkeyttää toimintakäytäntöjä ja rooleja matkapuhelimen paikannuksen pyytämisen käytännöissä hätäkeskuksen ja sosiaaliviranomaisten kesken. Nykytilanteessa poliisi on turha välikäsi tekemässä välissä harkintaa omista lähtökohdistaan käsin, omalla osaamisellaan ja virkavastuullaan. Ylipäänsä epätarkoituksenmukaisten välikäsien karsiminen prosessista on hyvä asia, koska hatkatilanteet vaativat usein hyvin nopeaa reagointia.

Esitys erillisestä, viranomaisvastuulla toimivasta etsintä- ja kuljetustoimijasta (ns. hatkapartio) vaikuttaa vastaavan sitä, mitä sosiaali- ja kriisipäivystysten keskuudessa on jo pidempään toivottu ja ideoitu. Laajempi kiinnipito-oikeus ja erityisesti sen pohjautuminen erityiseen koulutukseen ja osaamiseen on tässä toiminnossa tarpeen, jotta sen työ tosiasiallisesti olisi mahdollista. He olisivat käytännössä ainoita viranomaisia, joilla olisi oikeus ottaa lapsesta kiinni laitoksen alueen ulkopuolella hatkan jatkumisen estämisperusteella. Tämä on merkittävää valtaa ja siksi sen käyttäjiltä on perusteltua edellyttää hyvinkin yksityiskohtaisesti säänneltyä koulutusta ja osaamista.

10.2.2025
Sosiaalityöntekijöiden seura ry:n hallitus
​
Linda Brandt-Ahde, Petra Erkkilä, Hanna Hautala, Johanna Lahdenperä, Anssi Liikamaa, Joni Lähteenmäki, Mira Miettinen, Veera Niemi, Anna Rantasuo, Anu Ropponen, Sohvi Salomaa, Iiris Satamo ja Sari Savikko

Edellisessä blogikirjoituksessa kerroimme kuinka seuran hallituslaisista ja asiantuntijapankkimme jäsenistä koottu tiimi kirjoitti lausunnon koskien hallituksen esitystä eduskunnalle koskien sosiaalihuollon ammattihenkilölain muuttamista. Sen jälkeen luovutimme sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson erityisavustaja Hannu Peurasaarelle Talentian kanssa kerätyn aihetta koskevan vetoomuksen. Vetoomuksen allekirjoitti yhteensä noin 2800 sosiaalialan ammattilaista, kiitos jokaiselle! Keskustelussa erityisavustajan kanssa toimme esille sosiaalityön ajankohtaisia haasteita.

Lisäksi laadimme kirjallisen asiantuntijalausunnon eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle lakiesityksen 16.10.2024 käsittelyä varten. Tämän asiantuntijalausunnon tekstin löydät alta. Saimme lausunnon tueksi asiantuntijapankkilaisilta ja muilta sosiaalityöntekijöiltä arvokkaita kommentteja. Lämmin kiitos niistä!


Lausunto Hallituksen esityksestä 132/2024 vp
 
Sosiaalityöntekijöiden seura kiittää mahdollisuudesta lausua hallituksen esityksestä 132/2024 vp. Esityksellä muutettaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain 12 ja 16 §:t. 
 
Sosiaalityöntekijöiden seura on vuonna 2016 sosiaalityöntekijöiden perustama yhdistys, jonka tarkoituksena on nostaa esille sosiaalityön asiantuntemusta yhteiskunnassa. Tämän asiantuntijalausunnon laatimisessa on hyödynnetty hyvinvointialueilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemuksia ja näkemyksiä. Lausunnon kokoamisesta ovat vastanneet yhdistyksen aktiivit ja hallituksen jäsenet, jotka ovat sosiaalityön asiakastyössä sekä kehittämis- ja tutkimustyössä toimivia ammattilaisia.
 
Keskeiset näkökulmamme

Sosiaalityöntekijöiden seura pitää hallituksen esityksen tavoitteita tärkeinä, mutta toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi virheellisinä. Siksi emme kannata hallituksen esitystä tällaisenaan. Pidämme tärkeänä tilapäisenä sosiaalityöntekijänä toimimisen rajaamisen jatkossakin vain sellaisille henkilöille, jotka opiskelevat sosiaalityöntekijän ammattiin ja ovat jo suorittaneet osana opintojaan käytännön harjoittelun. Painotamme tarpeellisempina toimina eri ammattiryhmien välisen työnjaon kehittämistä tehokkaammaksi, sosiaalityöntekijöiden yliopistotasoisen koulutuksen arvostuksen nostamista sekä panostamista työhyvinvointiin ja työn veto- ja pitovoimatekijöihin.

Esitys ei ota huomioon sitä hyvinvointialueympäristöä, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Sosiaalityöntekijöillä ja heidän esihenkilöillään ei monissa paikoissa ole tosiasiallista mahdollisuutta toimia laissa kuvatussa valvonta- ja ohjausroolissa.
Lakiesitys vaarantaisi toteutuessa asiakasturvallisuuden sekä asiakkaiden ja työntekijöiden oikeusturvan.
 
Sosiaalityöntekijän osaaminen, työn vaativuus ja julkisen vallan käyttö

Sosiaalityöntekijöiden seura edustaa satoja Suomessa työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä, ja yhteisössämme arvioidaan laajasti, että ehdotettu lakimuutos heikentäisi asiakasturvallisuuden ja sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksien toteutumisen lisäksi myös laillistettujen sosiaalityöntekijöiden veto- ja pitovoimaa hyvinvointialueilla. Näistä syistä emme kannata ehdotettua lakimuutosta.

Sosiaalihuollon ammattihenkilölakia ei tule muuttaa irrallaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilölainsäädännön kokonaisuudistuksesta. Ongelmallisena lakiehdotuksessa näemme sen, että tilapäisen sosiaalityöntekijän tehtävissä voisi sen myötä toimia henkilöitä, jotka eivät ole suorittaneet esimerkiksi käytännön harjoittelua tai juridisia opintoja. Näitä ei välttämättä sisälly avoimeen yliopisto-opetukseen tai sivuaineopintoihin, kuten lakiesityksen materiaalista käy ilmi. Näiden vaatimusten osalta lain muotoilu vaikuttaa epätarkoituksenmukaiselta, sillä käytännössä epätarkka muotoilu työnantajan arvioimasta ”riittävästä käytännön kokemuksesta ja ammattitaidosta” tulisivat sovellettavaksi useimpien tilapäisten sosiaalityöntekijöiden kohdalla. Tämä olisi vastoin ammattihenkilölain henkeä sekä vaarantaisi sosiaalihuollon asiakkaiden oikeuden tasavertaiseen ja hyvään sosiaalihuoltoon. Sillä, että tilapäisenä sosiaalityöntekijänä voisi jatkossakin toimia vain sosiaalityöntekijän ammattiin opiskeleva henkilö, varmistettaisiin tilapäisten sosiaalityöntekijöiden keskenään samankaltaiset valmiudet työhön.

Sosiaalityön ammatissa tehdään vaativaa ihmissuhdeperusteista vuorovaikutus-, asiantuntija- ja vaikuttamistyötä, joka perustuu yhteiskuntatieteelliseen osaamiseen, tutkimustietoon sekä sen hyödyntämiseen. Sosiaalityön asiantuntijuus edellyttää lainsäädännön ja yhteiskunnan monitasoisten rakenteiden perusteellista tuntemista. Sosiaalityöntekijä on laillistettu ammattihenkilö, joka käyttää merkittävää julkista valtaa ja jonka päätöksillä on merkittävä vaikutus yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin ja elämänkulkuun. Sosiaalityöntekijän tehtävissä toimiminen edellyttää yliopistokoulutusta, sillä työhön kuuluu erottamattomasti yhteiskuntatieteellinen osaaminen, tutkimustiedon hyödyntäminen ja juridinen osaaminen.

Sosiaalityöntekijä on yksi harvoista yhteiskuntamme ammattiryhmistä, jolla on oikeus ja velvollisuus käyttää työssä tahdosta riippumatonta julkista valtaa. Vallankäyttö konkretisoituu yksilön perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamisessa, kun sosiaalityöntekijä päättää harkinnanvaraisen toimeentulotuen ja lukuisten selviytymiselle välttämättömien palvelujen myöntämisestä ja epäämisestä. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoittamisen osalta juuri sosiaalityöntekijällä on oikeus puuttua jopa tahdosta riippumatta mm. yksilön ja perhe-elämän suojaan, koskemattomuuteen ja oikeuteen yhteydenpitoon lastensuojelun ja osin vammaissosiaalityön konteksteissa. Tämän tasoisen vallankäytön on hyvinvointiyhteiskunnassa perustuttava riittävään koulutukseen, tutkimustietoon ja pitkäjänteiseen lainsäädännön kehittämistyöhön.

Lastensuojelussa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden vähimmäisehtona tulee olla sosiaalityöntekijän pätevyys sekä riittävä työkokemus. Näemme myös, että lastensuojelun toimintakenttä vaatii erikoisosaamista, jota jo järjestetäänkin lastensuojelun erikoisalan sosiaalityön erikoistumiskoulutuksena. Tilapäisratkaisut, kuten tilapäiset työntekijät tai epäpätevät sijaiset, eivät ole oikea keino vastata lasten suojelutehtävään. Vaihtuvat sijaiset eivät myöskään varmista lasten oikeuksien parempaa toteutumista tai osallisuutta. Tuttu ja turvallinen sosiaalityöntekijä tai sosiaaliohjaaja voi olla lapsen tai nuoren ainoa turvallinen aikuinen tai korjaava ihmissuhde. Nykyistä laajemmat tilapäisratkaisut ovat omiaan lisäämään vaihtuvuutta sosiaalityössä suhdeperustaisen työn jatkuvuuden painottamisen sijaan. Vaihtuvuus kuormittaa niin asiakkaita, sosiaalityöntekijöitä ja organisaatioita kuin julkista taloutta ja yhteiskuntaakin. Vaihtuvuus vaikeuttaa pitkäjänteistä ja suunnitelmallista asiakastyötä. 

Veto- ja pitovoimahaasteet 

Sosiaalityöntekijöiden rekrytointi- ja pitovoimahaasteet ovat pitkäaikainen ongelma. Ratkaisujen etsimisessä on tärkeää kuulla sosiaalityöntekijöitä ja heitä edustavia tahoja. Kyse on veto- ja pitovoimakysymyksestä koulutettujen sosiaalityöntekijöiden määrän sijaan. Sosiaalityöntekijöiden seurassa keskeisiksi ratkaisuiksi on nähty jo pidempään mm. panostus työolosuhteisiin, asiakasmääriin, perehdytykseen ja johtamiseen, palkkaukseen, toimiviin yhteistyön ja työnjaon käytäntöihin eri ammattiryhmien ja toimijoiden välillä, sekä rakenteellisen sosiaalityön mahdollistaminen ja tukeminen. 

Ristiriitaista on, että tarpeeseen avata sosiaalityöntekijän pätevyysvaatimuksia on vaikuttanut erityisesti lastensuojelussa vuoden alussa voimaan tullut 30 asiakkaan asiakasmitoitus. Tietojemme mukaan oikea asiakasmitoitus on merkittävä pito- ja vetovoimatekijä, mutta muutokseen ei kuitenkaan oltu valmistauduttu riittävästi. Lastensuojelulain tarkoituksen toteutuminen edellyttäisi työntekijöiltä pysyvyyttä ja sitoutumista vaativaan työhön, sillä jatkuva sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus heikentää merkittävällä tavalla asiakkaan palveluketjun toteutumista ja asiakkaan oikeusturvaa sekä kuormittaa merkittävästi työyhteisöjä. Sosiaalityöntekijän sitoutumiseen tehdä vaativaa asiantuntijatyötään vaikuttavat ammattiin kohdistuva arvostus ja palkkaus suhteessa työn vaativuuteen.

Mikäli tilapäisenä sosiaalityöntekijänä voi työskennellä muu kuin sosiaalityöntekijän ammattiin opiskeleva henkilö ja määräaikaisuuksia ketjutetaan, laillistettujen sosiaalityöntekijöiden määrä ei kasva. Pikemminkin tämä voi toimia esteenä lähteä opiskelemaan sosiaalityötä pääaineena, jos ilman opiskeluoikeutta voi toimia tilapäisenä sosiaalityöntekijänä. Lakiesitys lisäisi määräaikaisten työ- ja virkasuhteiden määrää sekä lisäisi laillistettujen sosiaalityöntekijöiden työajan käyttöä sijaisten ohjaukseen ja valvontaan – siis monin tavoin hankaloittaisi pitkäjänteistä, suhdeperustaista työskentelyä, ja lisäisi asiakassuhteiden katkoksia. Sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus kasvaisi, mikä heikentäisi työn tuloksellisuutta, sillä asiakassuhteen luominen vaatii luottamusta ja pitkäjänteisyyttä.  

Asiakasturvallisuus ja työnjako

Laadukas työskentely ja kyky edistää asiakkaan asian ja oikeuksien toteutumista, arvioida erilaisten toimenpiteiden vaikutuksia, sekä tehdä päätöksiä sosiaalihuollon palveluista edellyttää sosiaalityöntekijältä sosiaalioikeuden hyvää hallintaa, eettistä arviointikykyä ja palvelujärjestelmän tuntemusta. Pätevyysvaatimusten madaltaminen aiheuttaisi merkittävän riskin asiakasturvallisuuden ja asiakkaan oikeuksien toteutumiselle; sosiaalihuollon asiakkailla on oikeus asiantuntevaan ja osaavaan apuun asiassaan.

Lakiehdotusta on perusteltu asiakasturvallisuudella. Kiinnitämme huomiota siihen, että asiakasturvallisuuden toteutumisen edellytys on se, että asiakas voi luottaa saavansa mahdollisimman osaavaa ja asiantuntevaa apua asiaansa, että hänen asioitaan käsittelevä henkilö tuntee lainsäädännön ja osaa soveltaa sitä, sekä että tämä epäkohtia huomatessaan osaa myös tuoda niitä esille ja tarvittaessa avustaa asiakasta oikeusturvakeinoissaan. Myös valvontaviranomaisten tekemät huomiot tilapäisistä sosiaalityöntekijöistä ovat vakavia ja puhuvat vahvasti sen puolesta, että tilapäisenä sosiaalityöntekijänä voisi toimia vain sosiaalityön ammattiin opiskeleva eli sosiaalityötä pääaineena yliopistossa opiskeleva henkilö. Kelpoisuuden alentaminen onkin riski asiakkaiden näkökulmasta, mikä on ristiriidassa kriittisten palveluiden turvaamisen tavoitteen kanssa. Myös nopeat, erisuuntaiset lainsäädäntömuutokset vaarantavat asiakasturvallisuutta ja vaikeuttaa palveluiden järjestämistä kestävällä tavalla. Aiempien muutosten edut eivät ehdi tulla näkyviksi nopeiden muutosten keskellä.

Hallituksen esityksessä kuvataan, että tilapäisenä sosiaalityöntekijänä työskentelevä voisi toimia lastensuojelussa laillistetun sosiaalityöntekijän työparina. Tätä kuitenkin jo tulkittu erilaisin, ristiriitaisin tavoin. Esityksessä jää epäselväksi ”työparina toimimisen” käytännön merkitys ja sen tuomat edut. Mikäli tilapäinen sosiaalityöntekijä toimii työparina, voiko hänellä olla vastuullaan 30 lapsen asiakkuus. Ja toisaalta tarkoittaako laillistetun sosiaalityöntekijän ohjaus ja valvontavelvollisuus sitä, että hänellä on vastuullaan omien asiakkaiden lisäksi myös tilapäisen sosiaalityöntekijän asiakkaat, jolloin vastuuasiakkaiden määrä ylittää lakisääteisen rajan.

Mielestämme jo olemassa olevaa työparityöskentelyä tulee tehostaa sosiaalihuollossa jo toimivien eri ammattiryhmien välisen tehtävänjaon selkeyttämisellä. Kaikilla ammattiryhmillä on oma osaamisensa, jonka oikein hyödyntäminen olisi kustannustehokasta. Erityisesti lastensuojelussa sosiaaliohjaajien toimiminen perhetyöntekijöinä, tukihenkilöinä ja soveltuvissa tilanteissa sosiaalityöntekijän työparina hyödyntäisi sosiaaliohjaajan asiantuntemusta monipuolisesti ja voisi arvokkaan työpanoksensa ja näkökulmansa lisäksi tuoda sosiaalityöhön pitovoimaa.
Lisäksi sosiaalihuoltoon voitaisiin saada palkkakulujen säästöjä esimerkiksi lisäämällä toimistosihteerien määrää, mikä vähentäisi sosiaalihuollon ammattihenkilöiden työajan käyttämistä toimistotehtäviin. Työnkuvien selkeyttäminen ja tehtävien jakaminen eri ammattiryhmien kesken voisi parantaa työtyytyväisyyttä, vähentää työn kuormitusta ja nopeuttaa asiakasprosesseja.

Valvontavastuu

Lakiesityksessä vastuu tilapäisen sosiaalityöntekijän työskentelystä, ohjauksesta ja valvonnasta olisi kuitenkin laillistetulla sosiaalityöntekijällä. Sosiaalityöntekijät ovat suhtautuneet kriittisesti tämän toteuttamisen mahdollisuuksiin. Saamissamme yhteydenotoissa kuvataan hyvinvointialueiden työolosuhteiden olevan sellaiset, joissa virassa toimivien sosiaalityöntekijöiden tai johtavien sosiaalityöntekijöiden ei tosiasiassa ole mahdollista valvoa tilapäisten sosiaalityöntekijöiden työtä. Erilaisin koulutustaustoin toimivien tilapäisten sosiaalityöntekijöiden valvomisen ja heidän toimistaan vastuun kantamisen kuvataan lisäävän laillistettujen sosiaalityöntekijöiden siirtymisiä muihin töihin.

Lakiesitys lähtee siitä ajatuksesta, että hyvinvointialueilla on riittävästi resursseja tilapäisten sosiaalityöntekijöiden kouluttamiseen, perehdyttämiseen, johtamiseen ja valvomiseen. Emme kuitenkaan tiedä, että hyvinvointialueilla olisi käynnistynyt toimenpiteitä tämän muuttamiseksi 1.1.2025 mennessä, joten huoli asiakasturvallisuuden vaarantumisen lisääntymisestä on aiheellinen. Esitetty valvontatapa vaatisi sellaista toimintakulttuurin muutosta organisaatiotasolla, joka ei tapahdu hetkessä. Käytännössä tilapäiset sosiaalityöntekijät tekevät paljon itsenäistä työtä, jonka välitön valvominen on mahdotonta ja virheet huomataan usein vasta viiveellä. Todellinen valvonta ja johtaminen edellyttäisi resursseja, rakenteita ja tosiasiallista työpariutta, joka ei ole nykyisessä toimintaympäristössä käytännössä mahdollista toteuttaa. Virkoja tulisi myös lisätä, mikäli laillistettujen sosiaalityöntekijöiden työajasta pitäisi vapauttaa aikaa myös muiden valvontaan, ohjaamiseen ja johtamiseen. 

Huomionarvoista on myös pohtia sitä, miten toimittaisi tiimeissä, joissa on huomattava määrä tilapäisiä sosiaalityöntekijöitä. Lisäksi tulisi arvioida miten laillistettujen sosiaalityöntekijöiden aika lisäksi riittäisi sosiaalityön yliopisto-opiskelijoiden käytännön harjoittelujen ohjaamiseen. Yksi todennäköinen seuraus olisi, että muutos vaikuttaisi negatiivisesti myös opiskelijoiden työharjoittelupaikkojen määrään ja ohjaukseen. 
​
Helsingissä 15.10.2024
Sosiaalityöntekijöiden seura ry

Lausunnonantajan näkemykset sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain 12 §:n muuttamisesta

Sosiaalityöntekijöiden seura kiittää mahdollisuudesta lausua hallituksen esitysluonnoksesta koskien sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamista.
 
Sosiaalityöntekijöiden seura vastustaa lakiesitystä.
 
Sosiaalityön ammatissa tehdään vaativaa ihmissuhdeperusteista vuorovaikutus-, asiantuntija- ja vaikuttamistyötä, joka perustuu yhteiskuntatieteelliseen osaamiseen, tutkimustietoon sekä sen hyödyntämiseen. Sosiaalityön asiantuntijuus edellyttää lainsäädännön ja yhteiskunnan monitasoisten rakenteiden perusteellista tuntemista. Sosiaalityöntekijä on laillistettu ammattihenkilö, joka käyttää merkittävää julkista valtaa ja jonka päätöksillä on merkittävä vaikutus yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin ja elämänkulkuun.
 
Sosiaalityöntekijä on yksi harvoista yhteiskuntamme ammattiryhmistä, jolla on oikeus ja velvollisuus käyttää työssä tahdosta riippumatonta julkista valtaa. Vallankäyttö konkretisoituu yksilön positiivisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamisessa, kun sosiaalityöntekijä päättää harkinnanvaraisen toimeentulotuen ja lukuisten sosiaaliselle selviytymiselle välttämättömien palvelujen myöntämisestä ja epäämisestä. Negatiivisten perus- ja ihmisoikeuksien osalta juuri sosiaalityöntekijällä on oikeus puuttua jopa tahdosta riippumatta mm. yksilön ja perhe-elämän suojaan, koskemattomuuteen ja oikeuteen yhteydenpitoon lastensuojelun ja osin vammaistyön konteksteissa. Tämän tasoisen vallankäytön on hyvinvointiyhteiskunnassa perustuttava aina riittävään koulutukseen, tutkimustietoon ja pitkäjänteiseen lainsäädännön kehittämistyöhön.
 
Hallituksen esityksessä mainitaan perustuslain (731/1999) 18 § mukaisesta oikeudesta työhön ja elinkeinoon. Ammattioikeuksia ja mahdollisia pätevyysvaatimusten madaltamisia tulee kuitenkin tarkastella muidenkin sosiaali- ja terveydenhuollon laillistettujen ammattihenkilöiden osalta, eikä työntekijöiden oikeus työhön ja elinkeinoon voi mennä asiakkaiden oikeusturvan ja sosiaalihuollon laadukkaan toteutumisen edelle. Kelpoisuusehtojen lieventäminen heikentäisi erityisesti kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeusturvaa.
 
Sosiaalityöntekijöiden seura edustaa satoja Suomessa työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä, ja yhteisössämme arvioidaan laajasti, että ehdotettu lakimuutos heikentäisi asiakasturvallisuuden ja sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksien toteutumisen (laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000, 4-5 §) lisäksi myös laillistettujen sosiaalityöntekijöiden veto- ja pitovoimaa hyvinvointialueilla.
 
Sosiaalityöntekijöiden rekrytointi- ja pitovoimahaasteet kuntien ja nykyisten hyvinvointialueiden palveluissa ovat pitkäaikainen ongelma. Ratkaisujen etsimisessä on tärkeää kuulla myös sosiaalityöntekijöitä ja heitä edustavia tahoja. Esimerkiksi Talentia on esittänyt toistuvasti laskelmia, joiden mukaan laillistettuja sosiaalityöntekijöitä on jo runsaasti enemmän kuin sosiaalityön tehtäviä hyvinvointialueilla. Kyse on siis veto- ja pitovoimakysymyksistä, ei koulutettujen sosiaalityöntekijöiden määrän riittämättömyydestä. Sosiaalityöntekijöiden seurassa keskeisiksi ratkaisuiksi näihin kysymyksiin on nähty jo pidempään mm. panostus työolosuhteisiin, asiakasmääriin, perehdytykseen ja johtamiseen, palkkaukseen, toimiviin yhteistyön ja työnjaon käytäntöihin eri ammattiryhmien ja toimijoiden välillä, sekä rakenteellisen sosiaalityön välttämättömyyden ymmärtäminen ja sen aktiivinen mahdollistaminen ja tukeminen arjen työssä.
 
Ristiriitaista on, että tarpeeseen avata sosiaalityöntekijän pätevyysvaatimuksia on vaikuttanut erityisesti lastensuojelussa vuoden alussa voimaan tullut 30 asiakkaan asiakasmitoitus, johon ei oltu valmistauduttu riittävästi. Oikea asiakasmitoitus on kuitenkin merkittävä pito- ja vetovoimatekijä sosiaalityöntekijän kohdalla.  Lastensuojelulain tarkoituksen toteutuminen edellyttäisi työntekijöiltä pysyvyyttä ja sitoutumista vaativaan työhön, sillä jatkuva sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus heikentää merkittävällä tavalla asiakkaan palveluketjun toteutumista ja asiakkaan oikeusturvaa sekä kuormittaa merkittävästi työyhteisöjä ja esihenkilöiden resursseja.
 
Tilapäisenä sosiaalityöntekijänä toimimista ei tulisi mielestämme rinnastaa “sosiaalityöntekijän työhön tutustumiseen” tai “sosiaalipalvelujärjestelmään perehtymiseen” kuten esityksessä todetaan, sillä näitä varten on yliopistokoulutukseen sisältyvät käytännön harjoittelut. Tilapäisenä sosiaalityöntekijänä työskentelevä henkilö tekee sosiaalityön vaativaa asiakastyötä ja arvioi asiakkaiden haastavia tilanteita ja palvelutarpeita, vaikka hänellä ei olekaan kaikilta osin samoja toimivaltuuksia ja vastuita kuin laillistetulla sosiaalityöntekijällä. Lastensuojelussa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden vähimmäisehtona tulee olla sosiaalityöntekijän pätevyys sekä riittävä työkokemus. Näemme myös, että lastensuojelun toimintakenttä vaatii erikoisosaamista, jota jo järjestetäänkin lastensuojelun erikoisalan sosiaalityön erikoistumiskoulutuksena.
 
Mikäli tilapäisenä sosiaalityöntekijänä voi työskennellä muu kuin sosiaalityöntekijän ammattiin opiskeleva henkilö ja määräaikaisuuksia ketjutetaan, laillistettujen sosiaalityöntekijöiden määrä ei ainakaan kasva. Pikemminkin tämä voi toimia esteenä lähteä opiskelemaan sosiaalityötä pääaineena, jos ilman opiskeluoikeuttakin voi toimia tilapäisenä sosiaalityöntekijänä.
 
Lausunnonantajan näkemykset voimaantulosta

Lakia ei tule saattaa voimaan. Sosiaalihuollon ammattihenkilölakia ei tule muuttaa esitetyssä aikataulussa tai irrallaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilölainsäädännön kokonaisuudistuksesta.
 
Säännöksiä, joiden nojalla on oikeus toimia tilapäisenä ammattihenkilönä sosiaalihuollossa ja terveydenhuollossa tulisi käsitellä yhtä aikaa, sillä pulaa on myös lääkäreistä, psykologeista ja sairaanhoitajista. Tilapäisesti näissä tehtävissä toimimisen edellytysten tulisi olla keskenään vastaavia.
 
Onko lakiehdotuksen olennaisia vaikutuksia arvioitu riittävästi? Mitä muita olennaisia vaikutuksia lakiehdotuksella voidaan arvioida olevan?

Lakiehdotuksen olennaisia vaikutuksia ei ole arvioitu riittävästi.
 
Hallituksen esitys tunnistaa, että ”ammattihenkilölainsäädännön kokonaisuudistuksesta erillään valmistelu voisi johtaa lainsäädännön ja sitä koskevan tulkinnan ja soveltamiskäytännön jatkuvaan, lyhyen aikavälin vaihteluun, mikä heikentäisi palvelujärjestelmän ja sosiaalialan opiskelijoiden sekä sosiaalihuollon henkilöstön mahdollisuuksiin suunnitella toimintaansa”. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden kokonaisuudistuksen on määrä tulla myöhemmin. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden osalta ratkaisua tulisikin miettiä samanaikaisesti, koska terveydenhuollossakin potilasturvallisuus vaarantuu resurssivajeen vuoksi.
 
Laadukas työskentely ja kyky edistää asiakkaan asiaa ja hänen oikeuksiensa toteutumista, arvioida erilaisia toimenpiteitä ja niiden vaikutuksia, sekä tehdä päätöksiä sosiaalihuollon palveluista edellyttää sosiaalityöntekijältä sosiaalioikeuden hyvää hallintaa, eettistä arviointikykyä ja palvelujärjestelmän tuntemusta. Pätevyysvaatimusten madaltaminen aiheuttaisi merkittävän riskin asiakasturvallisuuden ja asiakkaan oikeuksien toteutumiselle.
 
Valvontaviranomaisten tekemät huomiot tilapäisistä sosiaalityöntekijöistä ovat vakavia ja puhuvat vahvasti sen puolesta, että tilapäisenä sosiaalityöntekijänä voisi toimia vain sosiaalityön ammattiin opiskeleva eli sosiaalityötä pääaineena yliopistossa opiskeleva henkilö. Kelpoisuuden alentaminen on nimenomaan riski asiakkaiden näkökulmasta, mikä on ristiriidassa kriittisten palveluiden turvaamisen tavoitteen kanssa.
 
Hallituksen esityksessä mainitaan, että tilapäisenä sosiaalityöntekijänä työskentelevä voisi toimia lastensuojelussa laillistetun sosiaalityöntekijän työparina. Vastuu työskentelystä olisi kuitenkin laillistetulla sosiaalityöntekijällä. Esitys kaipaa selkeyttämistä sen suhteen, että millaista lisäarvoa tämä toisi lapsen osallisuuteen tai työskentelyyn, verrattuna sosiaaliohjaaja-työpariin. Sosionomien käyttöä sosiaalityöntekijöiden työparina voisi lisätä, mikä säästäisi myös palkkauskustannuksia. Tilapäisratkaisut, kuten tilapäiset työntekijät tai epäpätevät sijaiset, eivät ole oikea keino vastata lasten suojelutehtävään. Vaihtuvat sijaiset eivät myöskään varmista lasten oikeuksien parempaa toteutumista tai osallisuutta. Tuttu ja turvallinen sosiaalityöntekijä tai sosiaaliohjaaja voi olla lapsen tai nuoren ainoa turvallinen aikuinen tai korjaava ihmissuhde.
 
Muita yleisiä huomioita lakiehdotuksesta?
​
Esitys toteutuessaan lisäisi määräaikaisten työ- ja virkasuhteiden määrää sekä lisäisi laillistettujen sosiaalityöntekijöiden työajan käyttöä sijaisten sekä opiskelijoiden ohjaukseen ja valvontaan.
 
Sosiaalityöntekijän motivaatioon tehdä vaativaa asiantuntijatyötään vaikuttavat ammattiin kohdistuva arvostus ja palkkaus suhteessa työn vaativuuteen. Mikäli sosiaalityöntekijän tehtävässä voisi toimia alemmalla koulutuksella tai pienellä määrällä sosiaalityön opintoja, voi tämä merkittävästi heikentää motivaatiota hakeutua sosiaalityön pääaineopintoihin yliopistoon sekä valmistua valtio- tai yhteiskuntatieteiden maisteriksi sosiaalityön pääaineesta.
 
Haluamme nostaa esiin myös ulkopuolisen valvonnan merkityksen. Mielestämme Valviran tulisi ulottaa sosiaalityöntekijöihin ja sosionomeihin kohdistuva valvonta myös määräaikaisiin ja sijaispäteviin työntekijöihin. Valviran rekisteröinti auttaisi tilapäisten sosiaalityöntekijöiden työ- tai virkasuhteiden ketjuttamiseen liittyviin haasteisiin ja olisi yhdenmukainen terveydenhuollon ammattioikeuksien kanssa. Tilapäisesti sosiaalityöntekijän ammatissa toimivan työntekijän aseman tulisi käydä ilmi hänen käyttämästä ammattinimikkeestään.
 
Monessa organisaatiossa sosiaalityöntekijöiden, sosiaaliohjaajien ja muiden ammattiryhmien tehtävänkuvat eivät ole välttämättä riittävän selkeitä. Kaikilla ammattiryhmillä on oma osaamisensa ja kustannustehokkuuden edistämiseksi olisi tärkeää, että tätä osaamista hyödynnetään oikein. Sosiaalihuoltoon voitaisiin saada palkkakulujen säästöjä esimerkiksi lisäämällä toimistosihteerien määrää, mikä vähentäisi sosiaalihuollon ammattihenkilöiden työajan käyttämistä toimistotehtäviin. Sosiaalityön tehtäväkenttien suunnittelu, työnkuvien selkeyttäminen ja tehtävien jakaminen eri ammattiryhmien kesken voisivat parantaa työtyytyväisyyttä, vähentää työn kuormitusta ja nopeuttaa asiakasprosesseja.
 
Ehdotuksessa mainitaan, että työnantajan tulee arvioida työntekijän edellytykset toimia tilapäisenä sosiaalityöntekijänä. Tämä kuuluu työnantajan velvollisuuksiin nytkin. Emme kannata työnantajan tulkintavallan lisäämistä asiassa.
 
7.8.2024
Sosiaalityöntekijöiden seura ry
 

Lausunto liittyy hallituksen esitykseen eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain muuttamisesta, lausuntopyynnön diaarinumero: VN/36736/2023
Asiaa koskevat asiakirjat löytyvät lausuntopalvelu.fi-sivustolta.

Sosiaalityöntekijöiden seuran lausunto:

Antaisivatko ehdotetut muutokset riittävät mahdollisuudet hoitaa hyvinvointialueiden rajat ylittäviä häiriötilanteita käytännössä?

Kyllä. Käytännössä antavat, ainakin vähimmäistasolla. Sosiaalityöntekijöiden seura haluaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että sosiaalihuollon sisällöllisen asiantuntemuksen ja osaamisen varmistamiseen näissä tilanteissa tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Tukisivatko ehdotuksen mukaiset yhteistyöaluetasoiset ja kansalliset järjestelyt hyvinvointialueiden valmiutta ja varautumista? 

Kyllä. Näemme hyvänä sosiaali– ja terveydenhuollon valmiuskeskuksille osoitettavan ohjaamisvastuun valmius- ja varautumisasioissa, sillä se lisännee yhdenmukaisuutta.

Olisivatko ehdotetut normaaliolojen häiriötilanteiden hoitamista koskevat toimintamallit toimivia myös poikkeusoloissa? 

Kyllä.


Muut mahdolliset huomiot hallituksen esityksestä:

Sosiaalityöntekijöiden seura kiittää mahdollisuudesta jättää lausunto hallituksen esitystä koskien. Seura on perehtynyt lausuntomateriaaleihin ja esittää lausuntonaan seuraavaa:

Lain ehdotetussa pykälässä 50b ehdotetaan perustettavaksi sosiaali- ja terveydenhuollon varautumisen johtoryhmä. Johtoryhmän puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana toimisivat sosiaali- ja terveysministeriön määräämät ministeriön virkamiehet. Lisäksi ryhmään nimettäisiin yksi edustaja kultakin yliopistollista sairaalaa ylläpitävältä hyvinvointialueelta, yksi edustaja Helsingin kaupungilta ja yksi edustaja HUS-yhtymästä.

Sosiaalityöntekijöiden seura kannattaa lakiehdotusta muilta osin, mutta esittää täsmennystä edellä mainitun johtoryhmän kokoonpanoon. Kun mainituista tahoista nimetään kustakin vain yksi edustaja, on suuri riski, että johtoryhmä koostuu tosiasiassa vain tai lähes kokonaan terveydenhuollon edustajista. Ehdotetussa pykälässä 50b esitetään täsmennykseksi, että johtoryhmän kokoonpanossa tulee ottaa huomioon sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen ja palvelujärjestelmän sekä sosiaali- ja terveydenhuollon valmiuden ja varautumisen asiantuntemus. Sosiaalityöntekijöiden seura esittää, että laissa tulisikin erikseen määrittää tapa, jolla varmistetaan johtoryhmän edustajien riittävä asiantuntijuus sekä sosiaali- että terveydenhuollon järjestämisen, palvelujärjestelmän, valmiuden ja varautumisen osalta. Esimerkiksi niin, että johtoryhmän edustajista vähintään kahden tulee olla terveydenhuollon koulutuksen saaneita terveydenhuollon asiantuntijoita ja vähintään kahden sosiaalialan koulutuksen saaneita sosiaalihuollon asiantuntijoita - tai jokin muu tapa, joka konkreettisesti varmistaa sosiaali- ja terveydenhuollon riittävän asiantuntijuuden johtoryhmässä.

Nykyisellään lakimuutosehdotus jättää liiaksi huomiotta sen, että hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon viranhaltijoiden keskinäiset valtasuhteet eivät usein ole tasavertaisia ja valittaessa vain yksittäisiä sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntijoita edustustehtäviin, terveydenhuollon asiantuntijuus käytännössä herkästi ylikorostuu valinnoissa. Lakiehdotus kokonaisuudessaan, ja erityisesti pykälät 50a ja 50c kuitenkin osoittavat, että kyseessä oleva johtoryhmä tulisi käyttämään merkittävää valtaa sekä sosiaali- että terveydenhuollon asioissa. Se mm. päättäisi valmiuden tasoista ja menettelytavoista eri tasoilla, voimavarojen kohdentamisesta yli hyvinvointialuerajojen ja ottaisi kantaa hälytysjärjestelyihin.

On tärkeää tiedostaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon häiriötilanteet voivat johtua myös ensisijaisesti sosiaalisista ilmiöistä, tai ilmiöistä, joissa sekä sosiaaliset että terveydelliset ilmiöt vaikuttavat yhtä aikaa. Samoin sosiaaliset ja terveydelliset seikat tosiasiassa lomittuvat kansalaisten elämäntilanteissa ja palveluissa, ja myös mahdollisiin terveydellisesti painottuneisiin häiriö- ja poikkeustilanteisiin vastataan suuresti myös sosiaalihuollon keinoin. Riittävä sosiaalihuollon asiantuntijuus johtoryhmässä on näistä syistä välttämätöntä.
​
Sosiaali- ja terveydenhuoltoon on jo perustettu valtakunnallisesti viisi valmiuskeskusta. Niiden asiantuntijuudesta ei säädetä laissa erikseen. Sosiaalityöntekijöiden seura pitää tärkeänä, että myös valmiuskeskuksen tehtävissä sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon asiantuntijuus ja valta ovat riittävät ja tasapainossa keskenään.